Menolippu minne vaan: Rajojen ylityksiä ja relaksoitumista

Tulin takaisin Miriin samalla lennolla saksalaisen tuttavuuteni kanssa, nimeltään Ekbert. Ekbert oli varannut yhdeksi yöksi itselleen huoneen majatalosta ja lähtisi seuraavana päivänä vielä yhdeksi päiväksi mirin liepeillä olevaan "viidakkomajaan" ennen kuin lentäisi Kuala Lumpuriin tyttöystäväänsä vastaan. Jaoimme taksin ja päätin katsastaa tämän Ekbertin niin mehuttaman gestarin. gestari olikin oikeen jees, etenkin gestarin pitäjä rouva lee joka puhui erittäin hyvää englantia ja oli todella lämmin henkinen ja sympaattinen. otin itselleni soluosastolta punkan ja relasin iltaan saakka sosiaalisen median ja mp3 soittimen merkeissä. Rouva Lee myös pelasti meikäläisen pyyhe ongelmalta, kuultuaan meikäläisen surkean tarinan edellisestä pyyhkeestä ja antoi ikiomaksi samanlaisen mikrokuitupyyhkeen. Oli kuulemma jäänyt noutamatta joltain turistilta pyykistä :D Ekbert kertoi aikaisemmin lentokentällä että hänellä olisi synttärit tänään ja tarjouduinkin lähtemään illalla juhlistamaan tapahtumaa kulmabubiin ettei lapinpolttaja raukan tarvitsisi merkkipäiväänsä yksin viettää. Oli myös omalehmä ojassa, sillä olin jo pitkään himoinnut lasillista kylmää valkkaria. Bisseä täältä kyllä saa jokapaikasta mutta valkkaria ei niinkään. Käytiin ensin vetämässä illallinen kuonoon, mallia kanaa ja riisiä.. ylläri ;) Jonka jälkeen painuttiin Bubiin. Mesta oli täynnä st.patun päivä tilpehööriä vaikka kyseinen päivä oli ollut jo pari päivää sitten, samoin kiinalaisen uuden vuoden koristeita ja toivotuksia. Emme siis enää olleet varmoja mikä päivä oli tulossa ja mikä päivä oli mennyt joten päätimme yhteistuumin keskittyä vaan Ekbertin 53 vuotis syntymäpäivien juhlimiseen. iltä sujui oikeen rattoisasti ja sain yös tuon kauan himoitsemani valkoviini lasin, ja oli muuten nannaa :) Rupateltiin kaikkea politiikan ja pomppulinnojen väliltä, olutpullon toisensa jälkeen tyhjetessä, kunnes viimein juottola päätti sulkea ovensa ja pyytää kahta hiprakkaista matkalaista lähtemään unten maille. Heräsin seuraavana iltapäivänä ja huomasin että Ekbert oli jättänyt oveen lapun kiittäen seurasta ja toivottaen hyvää matkaa minne se ikinä johtaakaan. Pallottelin ajatusta käydä katsomassa mitä bruneissa olisi nähtävää, mutta tyrmäsin ajatuksen kaiken lukemani ja kuulemani perusteella. Brunei on kuivaakin kuivempi muslimi sultanaatti jossa ei oikeastaan ole mitään muuta ihailtavaa kuin arkkitehtuuri jos siitä on kiinnostunu. Sen sijaan ajattelin lähteä bussilla Sabahin pääkaupunkiin Kota kinabaluun joka tuttavallisemmin tunnetaan täällä k.k;na. Bussin reitti kulki brunein läpi kaksi kertaa ja sitten vielä serawakin ja sabahin välinen raja. Tuon päivän aikana menin siis viiden eri raja-aseman läpi vaihtaen neljä kertaa maata ja kerran osavaltiota, tästä hyvästä tuli 10 leimaa lisää passiin. Kaikki pelottelivat ennen lähtöäni että passista lähtee kymmenen sivua. Kyllä varmaan lähteekin jos ei avaa rajalla suutaan vaan antaa vaan joka kerta lyödä leiman eri sivulle. Taas kerran huomasin kuinka tyhmiä majatalossa olleet muutamat eurooppalaiset kaikkitietävät "olen niin kosmopoliitti" reissaajat taas olivat.. Itse avasin vain passin siltä sivulta johon halusin leiman ja pyysin virkailiaa laittamaan sen sille sivulle, ymmärsivät hyvin että en halunnut kaikkia sivuja tuhlata ja noudattivat ohjetta joka raja asemalla ihan kiltisti. Tämä vain sen takia että avasin joka kerta suuni. Sabahi puolella tulivat sitten myös armeijan tarkastus pisteet joissa bussiin asteli pari rynnäkkökiväärein aseistautunutta sotilasta tarkastamaan porukan passit, meikäläisestä eivät olleet kiinnostuneita, mutta bussissa ollut yksi filippiiniläinen heppu kuulusteltiin tarkaan ennen kun bussi pääsi taas jatkamaan.Tämä huhu passin sivuista ei pelkästään ollut näiltä wannabe columbuksilta, vaan netin keskustelu palstat olivat myös täynnä samaa sontaa. 10 sijaan meikäläiseltä täyttyi kaksi kokonaista sivua. Kun olin aamulla hypännyt asemalta kkhon menevään bussiin, en ollut kerennyt ostamaan lippua tiskiltä etukäteen koska meinasin bussista myöhästyä myöhästyä muutenkin. Ajattelin että tulevat rahastamaan jossain vaiheessa niinkuin yleensä, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Kun dösä vihdoin saapui Kk;hon hyppäsin ulos ja kusyin että mihin voin maksaa lippuni miristä tänne, vastaus kuului että lipputiskille. Käppäilin miehen osittamaan paikkaan ja totesin sen olevan jo siltä päivältä kiinni. Menin sanomaan kuskille kiskan olevan kiinni ja heppu totesi että huomenna sitten. Kysyi vielä millon olisin menossa takaisin Miriin, johon totesin että tuskin sinne suunnalle olen enää menossa ja lähdin kävelemään. hetken matkaa käveltyäni tajusin miten homma oli oikeasti mennyt, tyypeillä ei ollut harmainta aavistustakaan etä, en ollut missään vaiheessa ostanut lippua, vaan luulivat että minulla oli se valmiina ja kun heppu näytti minulle kiskaa mihin voisin maksaa lippuni, tarkoitti hän paluu lippua miriin. Olin juuri tullut yli 600 kilsaa pummilla. olo oli kuin pikkupojalla joka oli juuri pöllinyt kaupasta onnistuneesti karkkipussin.Kävin muutaman hotellin läpi ja löysin itselleni mieleisen. Seuraavana päivänä yritin ottaa kuumeisesti selvää mitä Kota kinabalun ympärillä olisi tehtävää. Kiinnostuin Mount kinabalusta 4094m korkea ja kaakkois aasian korkein huippu johon ei tarvitsisi kokemusta vuorikiipeilystä päästäkseen ylös, sisua vain. Hylkäsin tämän ajatuksen kuitenkin sen takia, koska kuten kaikki suositut nähtävyydet malesiassa niin yös tämäkin oli rahanahneiden paskiaisten ylläpitämä kompleksi, joka tarkoitti sitä että vaikka opas on täysin tarpeenton riippukivi joka laahaa vain kyllästyneen näköisenä perässä, on sellainen silti pakko olla ja tietysti pitäisi mennä valittavien itsestään liikaa luulevien turistipellejen mukana. Tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta pitäisi sitten vielä maksaa kallis hinta. Haistakoon vittu, meikäläisen lompakko ja hermot ei kestä toista Mulua joten pitäköön vuorensa. Tämä on Malesia, täällä on kallista, ihmiset kävelevät muotigledjut päällä ja ajelevat hienoilla autoilla, isoissa kaupungeissa ei voi välttyä näkemästä länkkäreitä vaikka sabahissa on edelleen jonkin tasoinen poikkeus tila. Vaikka ei indonesiasta niin helpolla bisseä saakkaan kun täältä, muistelen maana sitä silti paljon enemmän lämmöllä kuin Malesiaa. Plan b, Kkn edustalla on kasa saaria, jotkut pienempiä jotkut suurempia. Päätin lähteä pariksi päiväksi pois pahimmasta siviilisaatio saasteesta ja hyppäsinkin paattiin joka vei meikäläisen noin fudiskentän kokoiselle saarelle jossa pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan uusinta hankintaani eli viidakko hammocia. Odottelin siihen saakka kun viimeinen vene lähti mantereelle, vieden kaikki muut paitsi meikäläisen mukanaan. saari oli nyt kokonaan minun. Viritin riippumatto kaksi piste nollan rannalla oleviin puihin ja pistin nuotion tulille. Samalla kun keittelin ruokaa itselleni siemailin valkkaria, mussuttelin keksiä ja kuuntelin liplattavaa merta. Kävin myös ikuistamassa kuvainnollisen kauniin auringon laskun. Seuraavana päivänä kun taas ihmisiä tuli saarelle, siirryin paistattelemaan päivää toiselle puolelle saarta mihin muut eivät tulleet kivikkoisen ja vaikeakulkuisen rannan takia. Ja kun ilta taas teki tulojaan toistin edellis päivän rituaalit. Tällä kertaa niiden jääden hieman kesken kun lähempänä yötä pyyhkäisi mursky saaren yli. Mutta viidakko hammoc läpäisi testinsä ja sammakko mies heräsi kuivana seuraavaan aamuun. Kun palasin mantereelle ja menin gestariin, huomasin toisen puhelimistani olevan kateissa. Luultavasti tippunut rannalle taskusta löhöillessäni tms. Tietysti juuri se puhelin jossa on suomiliittymän simkortti sisällä, vitun kiva.. Karma taisi kostaa meikäläisen pummilla matkustelun.. Onneksi uuden simin saa tilattua mutta se tulee suomeen. silti parempi kun ei mitään sillä tuo puhelin numero on ollut minulla todella kauan ja haluan sen tulevaisuuden kannalta säilytää. Nyt sitten nokka kohti sandakania ja aina vaan lähemmäksi redzonea..