Farewell Indonesia and hello Malaysia

Ijac, minä ja Giyanto

Jie steak

auringonlasku vikana iltana Pangalan bunissa

Minä ja Nina

Viimeinen päivä pangalan bunissa meni pitkälti siihen että sain hoidettua tuliaiset postiin ja kävin vuorotellen moikkaamassa läpi kaikki p-bungissa olevat kaverit. seuraavana aamuna oli sitten lähdön aika, tätä paikkaa ja näitä ihmisiä tulee kyllä ikävä. uskomattoman lämminhenkistä ja vieraan varaista porukkaa jotka ottivat meikäläisen vastaan avoimin sylin ja ilman mitään ennakkoluuloja, Ijac ja Giyanto jotka ottivat minut vieraakseen ja majoittivat ja ruokkivat koko p-bunissa oloajan, Nina joka 10minuutin tuntemisen jälkeen hoiti mulle yöpaikan ja kaverinsa näyttämään paikkoja toisella puolella saarta sekä jälkeenpäin esitteli pangalan bunia ja sen ihmisiä ja elämää. Norma perheineen joka kutsui minut kotiinsa heti kun tavattiin ja tietty Firman, tuo härski ilopilleri joka himoitsi meikäläisen zippoa ja suoritti kolikollaraapimisrituaalit. Halusi että esittelisin hänet jollekkin suomalaiselle tytölle, kovat on pojalla puheet mutta veikkaan että menis pupu pöksyyn kun oikeasti jonkun suomineitosen tapaisi :)
Lähdön aika, ijacin kyydillä skootterilla lentokentälle. Lentokenttä muistutti enemmän suomalaista bussiterminaalia kuin lentokenttää. Turvatarkastuksesta olisi päässyt vaikka sinko olalla läpi, heitin laukut läpivalaisuhihnalle ja kysyin että missä korit johon saan tyhjennettyä taskuni, hepu sanoi että ei oo ja viittoi kävelemään metallin paljastinportin läpi joka tottakai rupesi huutamaan kun oli vyö päällä ja taskut täynnä tavaraa. Heppu läppäisi kaikki taskut ja viittoi peremmälle. Checkinnissä jouduin maksamaan kympin verran matkatavaroiden ylipainosta sillä pikku potkurikoneeseen sai laittaa ruumaan vain 10kg lisämaksutta. Ennen portille menoa odotti vielä yksi turvatarkastus jossa taskut sitten piti tyhjentää, läpivalaisukoneen näyttöpäätteen edessä istui virkailija joka ei edes katsonut mitä hihnalla meni, vaan pelaili puhelimellaan angrybirdsiä. Konetta odotellessa seuraani liittyi Norma ja häntä saattamaan tullut miehensä, norma oli matkalla syrabayan kautta soloon ja sattui sopivasti lentämään samana päivänä kuin minä. Itse kone jolla lensin oli pieni potkurikone joka oli sekä ulkopuolelta että sisältä semi rähjäisen oloinen.Lipussa luki että suora lento mutta teki silti laskun ketapangiin, tuli vielä suht ryminällä alas. Ajattelin että nyt tiedän miksi kaikki indonesialaiset lentoyhtiöt ovat euroopan mustalla listalla.. Lentoliikenne muistutti paljon bussiliikennettä, kone laskeutui ketapangiin, osa porukasta poistui koneesta ja osa (mm.minä) jäi koneeseen koska jatkavat matkaa pontianakiin, pois lähteneiden tilalle tuli uusia ihmisiä ketapangista joiden kamojen ruumaan lastaus tapahtui samaan aikaan kun ihmiset kiireellä nousivat koneeseen. Laskeuduin Pontianakiin, nappasin laukun hihnalta ja tein perinteiset, eli en ottanut taxia heti ovelta. Kävelin kilometrin verran tietä pitkin pois lentokenttäalueelta. Tien toisella puolella vanhempi papparainen viittoi ojekkia, ajattelin että mikäs siinä, kysyin ukkelilta kuinka paljon rahaa hän haluaa reissusta bussiasemelle josta pääsee entikongiin, rajalle. Heppu sanoi että satatonnia, nauroin päin naamaa. Reaktioni huomattuaan sanoi että viisikymmentä, johon totesin että saat korkeintaan kaksikymmentä, vaikka en edes tiennyt kuinka pitkä matka bussiasemalle oli. Heppu suostui, ja ajoimme parinkymmen minuutin matkan kälysen puljun pihaan josta lähti autoja entikongiin, siis autoja ei busseja. Ajattelin että tämä on luultavasti niin kallista lystiä että ei auta kun käydä kuulemassa karmaseva hinta ja vetää ovelta ukandat. Yllätyksekseni kaheksan tunnin kyyti ilmastoidussa citymaasturissa jossa sai vedellä körpöä sisällä ei bungannutkaan kuin sata tonnia(saman verran kuin ukkeli yritti pyytää 20min skootterimatkasta) ostin lipun ja olin antamassa maksua ojek kuskille kun tämä ahne paska rupesi vaatimaan lisää rahaa vaikka olimme jo hinnan matkan alussa sopineet, meinasi päreet palaa ja korotinkin aikalailla papparaiselle ääntäni tämän vaatiessa 50tonnia 20 sijaan. Tenttasin papparaiselta että jos sadallatonnilla pääsen rajalle saakka autolla niin hänen skootterin romullaan pitäisi päästä viidelläkymmenellätonnilla vähintään sama matka. Lukkäsin paskiaiselle 20tonnia käteen (yli hinta sekin, mutta alunperin sovittu summa) papan jäädessä inisemään ja pyörittelemään käsiään haistatin herralle vitut ja totesin että enempää et saa. Muut paikalla olijat katselivat huolestuneen näköisenä meikäläisen ärjymistä, mutta eivät puuttuneet tilanteeseen koska tiesivät yhtä hyvin kuin minä että heppu yrittää kusettaa meikäläistä. Kamat autoon ja kohti rajaa kuskin nauraessa makeasti sille kun auton lähtiessä ojek kuski jäi jotain ilveilemään ulkopuolelle ja meikäläinen nosti vastaukseksi keskisormen pystyyn. Kuski ei juuri englantia taitanut mutta tulin siitä holimatta kaverin kanssa hyvin juttuun, mukava ja rehti kaveri. Pysähdyimme puolessa matkassa syömään, vedin riisit tofuineen ja kanoineen naamaan. Kävelin kassalle ja nainen katsoi ensin minua ja sitten kuskia, kuski sanoi naiselle bahasaksi muutaman sanan ja äänen sävystä ja aterian hinnasta päättelin kuskin sanoneen että ei yrittäisi kusettaa ylihintaa. Jotain hyötyä pontianakissa pystyyn laittamastani kohtauksesta siis loppupeleissä oli. Saavuimme myöhään illalla entikongiin, raja kaupunkiin. Kuski sanoi rajan olevan siltä päivältä jo kiinni ja aukeavan seuraavana päivänä yheksältä aamusta. kysyin että löytyykö täältä tähän aikaan mitään paikkaa jossa voisi nukkua, kuski pyöritteli päätään ja sanoi että voin nukkua hänen luonaan yön ja seuraavana päivänä hän heittäisi minut rajalle.Kuskilla oli huone pikku kiskan yläkerrassa. Yöpaikka haisi kissan kuselle ja sisällä pörräsi hyttysiä. Levitin huopani kovalle lattialle ja kietouduin siihen. Kumma kyllä, nukuin hyvin. Aamulla kuski heitti minut parinkymmenen minuutin päähän rajalle. Perille päästyämme kuski osoitti raja-asemaa ja sanoi: "over there, welcome to malaysia" Rajan ylitys sujui mutkitta ja sain passiini 90päivän oleskeluluvan malesiaan. Rajalla tullimies oli ystävällinen ja vaihtoi kolmisen kymppiä malesian ringiteiksi vielä ihan oikealla kurssilla, tämä oli hieno homma sillä rajalla ei rahanvaihtopisteitä ollut ja jollain muulla kuin perseellä olisi kiva bussimatka Kuchingiin maksaa. Malesian puolella rajaa ei ollut muuta kuin parkkipaikka joka oli täynnä pikku busseja jotka odottivat ihmisiä rajalta ja lähtevät liikkeelle kun ovat täynnä, tai kunnes joku maksaa täyden bussin hinnan. Lähestyessämme Kuchingia kerroin kuskille että haluan keskustaan. Käytin sanoja "Kuching cenral" kuski jätti minut ison tien varteen jonka vastakkaisella puolella oli iso ostos kompleksi jonka seinässä komeili teksti "Kuching sentral" . Että näin.. Tämä väärin ymmärrys osoittautui kuitenki hyväksi asiaksi loppujen lopuksi. Mestassa oli meinaan bussiterminaali josta pääsee melkeen joka puolelle malesian borneota. Kävin syömässä ja poistamassa kaiken maailman hyödykkeitä. Malesian sivistystaso indojen puoleen verrattuna on vähän kuin on vähän kuin vertaisi suomea ja venäjää. Maana samanlainen tuhkakuppi kuin venäjä se ei suinkaan ole, mutta ero malesian kanssa on suht sama. Täällä kaikki puhuvat suht ok englantia ja hintataso on 2-3 kertainen indoihin verrattuna. Ihmiset ovat ihan mukavia mutta eivät yhtä iloisia ja sosiaalisia kuin rajan toisella puolella, eikä meikäläinen tunnu enää olevan julkkis tai nähtävyys. Kukaan ei edes halua ottaa yhteiskuvia meikäläisestä, en tiedä kuinka kestän että en ole jatkuvasti huomion kekskipiste.. ;) Tutkailin internettiä yrittäessäni päättää mihin seuraavaksi, silmiini sattui Gunnug gaddingin kansallispuisto, joka sijaitsi vain parin tunnin dösä matkan päässä Kuchingista, Lundu nimisen pikku kaupungin liepeillä. Viimeinen bussi siltä päivältä lunduun oli jo kerennyt lähteä joten painoin terminaalin viessä olevaan pikku hostelliin joka oli yllätyksekseni erittäin edullinen ja siisti. Hain kaupasta muutaman bissen ja siirryin huoneeseen nauttimaan englannin kielisestä televisioviihteestä, pikkupurtavasta ja lämpimästä suihkusta.

Malesian ja Indonesia raja

Malesian puoli rajasta

"ei paskahedelmiä" kieltomerkki hostellin aulassa Kuchingissa. Kannatan.

Punaisia rantuja ja häiden huumaa

Heräsin aamulla riipumatosta korvia riipivään kakaroitten huutoon.. Melkeen koko päivä meni tekemättä yhtään mitään. Illemmalla ravintolaan tuli vanha 67v heppu joka oli Bankalan bunin prinssi. Tosi mukava heppu ja puhui muös suht hyvää englantia. Juttelimme pitkät tovit luonnosta, politiikasta ja kaikesta muusta yleismaailmallisesta. Prinssi oli erittäin mielissään siitä että budjasin hotellin sijaan itse ravintolassa ja ilmotti että olisin myös tervetullut vierailemaan hänen kotonaan. Vastasin tietty kutsuun myöntävästi, mutta heppua ei ole vielä toistaiseksi enää näkynyt. Aterioinnin lopuksi prinssi arvosteli yksityiskohtaisesti ruuan ja Giyanto kuunteli nöyränä palautetta ja nyökytteli. Muuten kuulemma erin omaista mutta pihvi oli kuulemma hitusen liian makea.. Prinsin lähdettyä meikäläinen lähti giyanton kaverin yulin kyydillä Kumaihin johon meikäläinen oli aikaisemmin kutsuttu Norman ja tämän kapiaismiehen toimesta. Kun astuin talon ovesta sisään kuului "Oh my god!" ja norman 16kesäisen tyttären naama muuttui punaiseksi kuin paloauto ja nuori neiti katosi hujauksessa toiseen huoneeseen. Ei meinannut uskaltaa tulla esille edes kun esiteltiin toisiamme, oli aika huvittavaa, ihan kuin justin bieber tai joku muu vastaava teini-idoli olisi tullut taloon :)
Syötiin ja juteltiin samalla kun Norma teki Dayak taikojaan ja ennusteli siinä sivussa. Jouduin myös paikallisen perinteisen hoitomuodon uhriksi, jossa ensin selälle laitetaan hierontaöljyä ja sitten hierotaan kolikolla vaakauoraan pitkin selkää niin pitkään että selkä on täynnä tulipunaisia rantuja. Pitäisi parantaa veren kiertoa tai jotain.. Vittu mitä fakiireja.. :) Seuraavana aamuna Nina soitti ja kutsui meikäläisen kaverinsa häihin jotka olisivat samana päivänä, ajattelin että olisi tosi mielen kiintoista nähdä minkälaiset paikalliset häämenot oikeen ovat. Ei muuta kuin Yulin kyydillä takaisin Bankalan buniin ja ravintolalle vaihtamaan vaatteet ja munapyykille. Gledjuja vaihtaessani hiffasin että eihän meikäläisellä oo mitään sopivaa päällepantavaa moiseen tapahtumaan, enkä edes tiennyt miten sinne ylipäätään pitäisi pukeutua. Soitto Ninalle, joka naureskeli ja sanoi tuovansa mulle jotain jonka voin laittaa päälle. Ninä toi mukanaan isältään evakuoiman perinteisen kalimantanin kuvioinnilla varustetun juhla paidan. Paita oli kokoa XL ja oli juuri sopivan kokoinen, eli oli todellisuudessa kokoa M, täällä ihmiset on vaan niin paljon pienikokoisempia kuin eurooppalainen sakki. Saavuttiin juhla paikalle missä hääpippalot olivat jo pystyssä, perheen ja hääparin kättelyn jälkeen ilmaset sapuskat naamaan. Pikkasen oli kiusaantunut fiilis kun hetkittäin tuntui siltä että meikäläinen on suurempi kiinostuksen kohde juhlissa kuin itse hääpari, kaikki lapset kerääntyivät meikäläisen ympärille ja kaikki halusivat yhteis kuvia. pippaloissa oli myös kokoajan livemusiikkia ja kaksi laulajaa jotka vuorottelivat keskenään ja laulaa lurittelivat dangdutia(kansan musiikkia/iskelmää) Tunnelma oli rento ja mukava. Jouduin useaan otteeseen väistämään luodin kun laulaja huuteli mikkiin että meikäläisen pitäisi tulla laulamaan ja tansimaan, olin jo varautumaan viimekädessä selittämään että meikäläisen suomalainen pakana uskonto jossa palvotaan jääkarhuja ja jättiläisiä kieltää jyrkästi kikki yllä mainitut aktiviteetit.. Onneksi Nina sen enempää kuin minä ei halunnut kyseistä nöyryytystä nähdä ja sai vakuuteltua ihmiset siihen, että ehkä sitten joku toinen kerta... ;)

meikikkis ja firman

minä ja Norman mies

Poseerausta häissä

kaikki lapset keräätyivät ympärille häissä

Paikka johon on mukava palata

Matka Balikpapanista Bankalan buniin kesti semmon päälle 30h. Ensin Banjarmasiniin jossa jouduin vaihtamaan dösää joka jatkoi Palangarayan ja sampitin kautta Bankalan buniin. Saavuin perille myöhään yöllä ja otin skootteritaksin Ijakin ja kumppaneiden ravintolalle jossa Ijac oli unisena vastassa. Kun tulin ravintolan edusta selvisi että Giyanton uhkaus printata kuvista jossa meikäläinen ja Ijac poseeraa ravintolan edessä iso plakaatti, ei ollukkaan mikään läppä vaan heppu oli toteuttanut sen. Oli tehnyt saman myös ruokalistoille, meikäläinen on nyt sitten virallisesti ravintolan maskotti. Seuraavana iltana oli ravintolaa vasta päätä paikallisen tupakka yhtiön järjestämä tapahtuma nuorille, live musiikkia ja kaiken maailman pientä aktiviteettiä jotta saataisiin nuoret polttamaan körpöä ja sitä mukaan lisää asiakkaita. Käytäntö jota harjoitetaan aasiassa ja etenkin afrikassa koska sitä ei ole lailla jyrkästi kielletty kuten euroopassa. Kuoleman kauppiaita vapaalla leikkikentällä köyhissä ja korruptoituneissa valtioissa.. Kyseinen konsertti sai kuitenkn ikävän päätöksen kun bändin soittaessa poppia, kesken kaiken keskellä parisataa päistä väkijoukkoa puhkesi kunnon jengi flaidis jossa parisen kymmentä paikallista nuorta huitoi toisiaan nyrkeillä kuin tuulimyllyt. Tästä johtuen bändi tietty lopetti siltä illalta. Ja jotta tilanne olisi saatu nopeasti hallintaan, loistivat tapahtuman järkkärit ja poliisi koreasti poissaolollaan.. Tupakki yhtiö oli päättänyt säästää henkilöstö menoissa. Sunnuntai päivänä ravintolaan tuli muuan mies vaimonsa kanssa syömään, mies kiinnitti heti huomiota meikäläisen natobägiin ja rupesi kyselemään sotilaallisesta taustasta, kerroin hepulle suomen armeijasta ja kaupunkijääkäri tarkampujan tehtävistä joita olin palvelus aikanani hoitanut. Tultiin hyvin juttuun sillä kaveri oli ylikersantti, indonesian erikoisjoukkojen sotilas ja punabaretti. Mies itse oli jaavalta kotoisin mutta vaimonsa oli muslimiksi kääntynyt dayak. Miehen vaimo ennusti meikäläiselle nimen kirjaimista ja kädestä että joku nainen on ihastunut meikäläiseen mutta ei uskalla lähestyä minua ja on puhunut asiasta äidilleni mutta äitinikään ei kuulemma ole uskaltanut meikäläiselle asiasta kertoa.. Eli äippä, jos tunnet piston sydämmessäsi tätä lukiessasi niin sitä sähkö postia ja sassiin! ;) Loppu ilta meni hyvän ruuan ja rupattelun merkeissä. Kun sunnuntaina taas koitti uusi päivä tuli sama pariskunta uudestaan ravintolaan. Rupateltiin taas armeija jutuista ja matkustelusta. Jossain vaiheessa tuli juttua kalimantanin mineraali rikkaasta maaperästä ja heppu rupesi selittämään juttua peukalon kokoisesta timantista joka hänen vaimollaan on ja jolle yrittävät etsiä ostajaa mutta timantin suuren koon takia sen löytäminen on vienyt aika paljon aikaa. Ajattelin että nyt yrittävät syöttää pajun köyttä kun ensin näytti kännykästä kuvan ja ajattelin että on lasia. Hetken päästä hepun vaimo kaivoi laukustaan isoimman jalokiven jonka olin koskaan nähnyt, en muista että edes ruotsin kruunun jalokivissä olisi ollut noin isoa timanttia. otin kiven käteeni ja homasin jo pelkästä painosta että ei todellakaan ollut lasia. Giyanto tutkaili kiveä myös ja silmät pyöreinä hetken tarkastelun jälkeen totesi sen olevan ihka aito, ei edes synteettinen. En ikinä ollut pitänyt mitään näin arvokasta kädessäni, timantti oli erittäin varovaistenkin arvioiden mukaan vähintään satojentuhansien eurojen arvoinen, puhumattakaan kansain välisistä markkina hinnoista.. Meikäläiselle eivät edes yrittäneet myydä, koska näkivät jo kaukaa että en todellakaan mikään miljonääri ole. Giyanto sen sijaan sanoi soittavansa jaavalle parille tuttavalleen jotka voisivat olla kiinnostuneita. Sain myös napattua pari kuvaa möhkäleestä, koska tiedän että kukaan ei kumminkaan pelkkää tekstiä usko. Myöhemmin illalla tuli myös Nina ravintolalle, nina oli siis se henkilö joka hoiti meikäläiselle majapaikan kavereittensa luona Banjarmasinista kun viimeksi olin Bankalanbunissa. Neiti ilmotti heti kättelyssä että nyt lähdetään laulamaan karaokea, ja meikäläisen kiemurteluista huolimatta en sitten päässyt tällä reissulla karaokea välttämään :) Karaoken jälkeen painettiin samoille mestoille missä oltiin kun viimeksi tavattiin, joki varteen kiinalaisiin kortteleihin jossa ihmiset hehkulamppujen ja kuun valossa kerääntyivät illalla kävelysiltojen varteen kokkaamaan ja myymään kaiken maailan pikku purtavaa. kun käveltiin ympäriinsä tuli forest gumbmainen oli kun jokainen lapsi joka meidät näki lähti seuraamaan meitä kun ihmeellisen näköinen valkonaama oli tullut käymään hoodeilla, hetken päästä perässä käveli nopeasti arvioituna 15 kakaraa, jokaisen silmät ihmetystä täynnä. Pysähdyimme murkinoimaan fingerfoodia pikku kiskan ulkopuolelle. Kiskalla hengasi joukko raskaana olevia naisia jotka kukin vuorollaan tulivat koskemaan ensin meikäläistä ja sen jälkeen vatsaansa. Nina kertoi että haluavat että lapsensa saavat meikäläisen piirteet ja sen takia tekevät näin. Jos meikäläisen kaltainen pallokasvo kerää näin paljon suosiota, voin vain kuvitella kuinka joku oikesti komea miesmalli revittäisiin kappaleiksi naisten tämän näkiessään... Sain lentonikin varattua pontianakiin 2.3 pitkän taistelun ja säädön jälkeen. Nyt sitten muutama päivä ravintolan maskottina/tarjoilija apulaisena kunnes matka taas jatkuu :) 

matkalla P-buniin oli pieni tulva tiellä

timangi ja zippo vieri vieressä

uhkaus toteutettu.. :)

ravintola oli oikeen kodikkaan näkoinen illalla

Lisää uusia ystäviä ja kulutettuja kaloreja

14 tunnin jälkeen saavuin Banjarmasiniin. Vastassa minua oli amung hintelä 28v rokkari. Vaikka ei kumpikaan tiedetty miltä toinen näyttää, oli meikäläinen ainoana ei aasialaisena koko kaupungista helppo spotata. Hyppäsin esiteltyäni itteni Amungin skootterin kyytiin ja ajoimme hänen kotiinsajossa asui hänen lisäkseen isä, äiti ja pikkusisko. Olin niin väsyneen näköinen jo päällekkin päin huonosti nukutun bussimatkan jäljiltä että Amung ehdotti että ottaisin ensin lukua ja sitten mentäisiin illalla pyörimään kaupungille. Kun heräsin, oli huone täynnä vieraita naamoja. Herran kaverit oli tullu mestoille hengailemaan sillä aikaa kun meikäläinen oli unten mailla. Illalla pyörittiin kaupungilla ja käytiin ottamassa muutama peli ysipalloa. Reissun aikana tähän asti on tullu pelattua paljon enemmän bilistä kuin suomessa ja tällä hhetkellä alkaa olemaan jo ihan ookoo tikissä. Ja nyt vähän pörhistelen rintahöyheniä, yksi toisensa jälkeen joutuivat Amungin kaverit kokemaan karvaan tappion lippispäistä suomalaista vastaan. Asiaan voi tietty vaikuttaa myös se että kukaan porukasta ei oikeen osannut kunnolla pelata... Seuraavana päivänä lähdimme noin tunnin ajomatkan päähän Banjarmasinista sijaitseville vuorille. Kinttupolkuja ja metsäteitä vuorotellen ajaen saavuimme vuoren juurelle. Jätimme skootterit parkkiin ja lähdimme kiiepeämään. Kaksi pyylevämpää Amongin frendiä ja aika nopeasti taakse. Heppu hiihti kauheata vauhtia ylöspäin ja meinasin itsekkin hyytyä perässä. Mutta niihän siinä käy että, kun alussa hosuu niin lopussa väsyy. Nousu oli todella jyrkkää suurimman osan matkasta(45° ja välillä alle) Puolessa välissä Among oli aivan paskana ja sanoi että ei  enää voimat riitä nousta enempää, joten kiipesin huipulle loppujen lopuksi sitten yksin. Oli tosi rankaa varsinkin keskipäivän auringon paahtaessa kirkkaalta taivaalta vuorenrinteelle. Mutta kun huipulle pääsi, ei enää haitannut koska oli tasantarkkaan kiipeämisen arvoiset maisemat! Alas tullessa meinasin muutamat mallikkaat turvat heittääkkin kun jalat maitohapoilla yritin jyrkkää alamäkeä päästä hengissä alas. Alhaalla oli koko konkkaronkka, paitsi Amung jlka jäi hahoilemaan jonnekkin puskaan.. Alhaalla käytiin vielä pyörähtämässä pikku pikku vesiputouksella jonka jälkeen lähdettiin lepuuttamaan jalkoja ja samalla kattomaan leffaa Amungille. Amungin talo oli puoliksi joen päälä, ja kun kysyin pesutiloja sanoi Amung että joko perinteisesti kaivovettä kuupalla tai voisin käydä joessa pulahtamassa. Aluksi pulahtaminen kuullosti ihan hyvältä idikseltä, mutta kun tarkemmin katsoi jokea niin roskapusseja lillui ohitse ja ihmisten ulkohuussit oli rakennettu veden päälle siten että kaikki tavara tippuu jokeen. Kaivovesi oli siis pop.

 ryhmärämä

 auringonlasku paluumatkalla Banjar masiniin

siniin

Adul, Yada ja allekirjoittanut

 kiipeilyn jalkee teki pulahdus gutaa

vuoren huipulla

Sosiaalisuus on hyve

Saavuttuani takaisin Kumaihin piti minun nyt hoitaa itselleni ojek(skootteri taxi, normaaleja takseja täällä ei ole kuin isoimmissa kaupungeissa) kun ei ollut Ijacia kuskaamassa. ojekilla matka takaisin bankalan puniin taittuia parissakymmenessä minuutissa. Saavuttuani perille näin jotai odottamatonta, piikuinen ravintola jossa oli ilmainen wifi kyltti. Köpöttelin paikalle ja rupesin katsastamaan itselleni istumapaikkaa, kun eteeni ilmestyi pienikokoinen ja siro muslimi tyttö nimeltä Nina. Kyseli perus jutut, mistä olen, mistä tulen, mitä etsin ja mihin olen menossa. Näihin vastattuani pyysi Nina minua liittymään hänen ja poikaystävänsä seuraan heidän pöytäänsä. Poikaystävänsä ei juurikaan englantia taitanut mutta sen sijaan Nina bamlasi verrattain hyvin. Ennen kuin ehdin kysyä miksi näin on, kertoi nina työskentelevänsä Tanjung putingissa oppaana. Mietin taas saiturina mielessäni kuinka messevät summat gillaa olisin voinut säästää jos olisin tavannut tyttösen aikaisemmin.. Ninan kuullessa suunnitelmistani mennä seuraavaksi banjarmasiniin, hihkaisi hän onnessaan että opiskeli siellä ja että hänellä on paljon tuttuja kyseisessä kaupungissa. Vähän ajan jutustelun jälkeen hän soitti kaverilleen joka lupautui majoittamaan meikäläisen ja näyttämään paikkoja, hieno vomma :) Vaihdettiin numerot ja sovittiin että Nina heittää minut seuraavana päivänä bussiasemalle ja jeesaa hankkimaan lipun. Nina ja siippansa ilmoittivat lähtevänsä koteihinsa ja siippa vielä mitään kyselemättä maksoi meikäläisen hörsimän miehisen mansikkapirtelön. Seuraavana aamuna herään vanhasta tutusta raflan takahuoneesta kun puhelin soi, vastaan ja kuuluu epämääräistä indonesian kielistä naisen momotusta. Haloo? who is this? Oh sorry, Nina. naisen ääni vastaa. Puoli unessa tajuan, ei perkele se bussi! Nina kuitenkin rauhoitteli ja sanoi että käydään ensi  katsomassa millon seuraava lähtee. Tovin päästä hän ilmestyikin ravintolan eteen skootterilla ja lähdettiin katsastamaan bussia. Kello oli vähän yli kymmenen aamulla ja seuraava bussi lähtisi neljän aikaan iltapäivällä joten Halusi näyttää meikäläiselle paikkoja. Ihan hyvä sinänsä koska Ijac ja Giyanto oli minun tapaani saapuneet vasta Borneoon, eivätkä kumpikaan tunteneet juurikaan Bankalan punia. Ensimmäisenä mentiin käymään ninan himassa jossa sen äidillä meinas tulla silmät päästä ulos kun tulin ovesta sisään. Mutta sokista toivuttuaan oli oikein mukava ja vieraanvarainen. Mentiin pikku bambulautalla joen yli Bankalan puni kiinalaiselle alueelle, jossa tosin ei juurikaan enää kiinalaisia budjaile mutta perinteinen arkkitehtuuri on säilynyt taloissa jotka seisovat paalujen päällä ja alla on vetistä rämemaastoa ja talojen välillä loputon kävelusiltojen labyrintti. Käveltiin monta tuntia ympäri ämpäri aluetta, välillä pysähdellen moikkaamaan sukulaisia joita Ninalla tällä puolella jokea oli aika paljon. Pysähdyimme pitämään sadetta kuistin alle Ninan serkkujen talon eteen, oli kiva pitkästä aikaa jutella jonkun kanssa jolle ei tarvinnut puhua avainsanoilla saadakseen toisen tajuamaan ylipäätänsä edes aihepiirin josta puhut. Sillä aikaa olivat talossa sisällä laittaneet pöydän koreaksi kun kerrankin saatiin valkonaama käymään, ja vielä suomesta. Maistelin kaiken maailman sapuskoita joiden osan raaka-aineita en välttis halua edes tietää.. kerrankin oli onni että sapuska oli niin tulista että ei osannut sanoa mistä sen on valmistettu :) Tuli myös maisteltua iso kasa kaiken maailman hedelmiä joita en ollut ennen nähnyt. Ajan mennessä taas kerran siivillä huomasin että kellö lähenee uhkaavasti neljää ja meikäläisen bussin lähtöä. Nina ajoi skootterilla kaatosateessa niin kovaa kun pääsi takaisin raflalle hakemaan meikäläisen repun ja kun pääsin bussiin oli ensimmäiset viitisen tuntia suht vittumaiset ilmastoinnin huutaessa täysillä ja meikäläisen vaatteet läpimärkinä sateen jäljiltä.