Menolippu minne vaan: A road less travelled

Vietettyäni kolmisen päivää Niahssa, oli taas kerran aika lähteä. Kävelin saman reitin jokivartta pitkin kaupunkiin ja liisasin itselleni kyydin risteykseen jossa odottelin parin tunnin verran bussia Miriin. Miriin saavuttuani päätin kokeilla pari euroa kalliimpaa hostellia joka oli huoattavasti siistimpi kuin edellinen jossa viimeksi yövyin kun Mirissä olin. Seuraava etappi olisi Mulu, maailman perintökohdelistalla oleva kansallis puisto joka sijaitsi syvällä viidakossa teiden tavoittamattomissa. Muluun on kaksi pää asiallista kulku reittiä, joko Miristä lentäen tai jokea pitlin veneellä. Ajattelin että menisin mielummin jokea pitkin kahdesta syystä. ensinnäkin hieman enemmän haastetta ja toiseksi, 99% Muluun matkaavista turisteista taittavat matkan lentäen eivätkä saa siitä lyhyellä lennolla mitään irti. Ajattelin myös että sen on tultava myös huomattavasti halvemmaksi kuin lentäminen, nyt viisaampana tiedän että näin ei asia ole.. Lähdin aikaisin aamulla hostellilta bussiasemalle jossa sain tietää että jokivarteen ei mene ainuttakaan paikallis bussia. Hoidin itselleni sopuhintaisen kyydin yksityiseltä sektorilta joka kuitenkin tuli hieman taksia halvemmaksi. Kuala Baram joen varressa oli pieni betoninen laituri johon pika veneet pysähtyivät. Ensimmäinen pikavene marudiin oli lähtenyt kahdeksalta ja myöhästyin siitä sopivasti tunnin verran. Seuraava paatti lähti kolmen aikaan iltapäivällä joten jouduin postailemaan mukavat kuusi tuntia laiturin nokassa ennen kuin pääsin lähtemään. Vihdoin ja viimein vene kuitenkin lähti ja kuuden tunnin matka kohti marudia alkoi. Kököttelin suurimman osan matkaa veneen katolla välillä napsien kuvia ja lukien kirjaa. Joellä näkyi paljon hinureita jotka vetivät proomuja perässään, yleensä täydessä puulastissa. Satuin muös näkemään pientä metsäpalon tynkää matkalla ja ihmettelin miksi kukaan ei näyttänyt tekevän asialle mitään. Euroopassa vastaavan laisessa tilanteessa ilmassa pörräisi helikoptereita jotka ravaisivat tiuhaan joen ja paloalueen väliä mutta täällä paikalliset eivät edes kiinnittäneet huomiota koko asiaan... Saavuin Marudiin, pieneen ja kotoisaan joenvarsi kaupunkiin jota asutti sekalainen yhteisö kiinalaisi, indonesialaisia ja tietysti kotimaisia tasamaan tallaajia. Veneestä rantauduttuani rupesin välittömästi tiedustelemaan venekuskeilta milloin seuraava paatti Long terwaniin lähtisi. Selvisi että vasta sunnuntai aamuna. Jouduin telakoitumaan marudiin kahdeksi yöksi. Kävin kaikki pienen kaupungin hotellit läpi ja löysin mieleisen, hinta-laatu suhteeltaan erin omaisen ja siistin majapaikan. Seuraavana aamupäivänä lähdin etsimään murkinaa jäseniä kolottavaan nälkään ja löysinkin oiken mainion pikku katukeittiön joka tarjosi nälkäiselle matkalaiselle paistettuja nuudeleita ja kanaa kera jääkylmän oluen. Syötyäni ja hetken aikaa istuskeltuani viereisestä pöydästä tuli malesialainen neljänkympin paremmalla puolella oleva mies sanomaan käsipäivää ja pyytämään minua liittymään hänen ja ystävänsä seuraan. Heput olivat kitanneet bisseä pikkuhiljaa aamusta asti ja toinen heistä pilkkikin aina sillon tällön. Mies esitteli itsenä Hiziniksi, sanoi jurrisen kaverinsakin nimen mutta sitä en enää muista. Hizini ihmetteli kovasti sitä että olin menossa jokea pitkin Muluun enkä lentäen kuten kaikki muut länsimaalaiset mutta ymmärsi kun selitin että matkalla niin eristyksissä olevaan paikkaan kuin Mulu olisi myös mukava nähdä jotain matkan varrella. Rupattelimme oluen ja pikkusuolasten ääressä ummet ja lammet politiikasta pomppulinnoihin ja huomasin että aina kun meikäläisen lasi olkoi läheneä puolta väliä herrat täyttivät sen välittömästi. Hizini myös ilmotti että olisin tervetullut hänen kotiinsa kun tulisin seuraavan kerran Marudiin. Oli mukavaa pitkästä aikaa sosialoida alkoholi juomia nauttien, sillä viimekerrasta oli ehtinyt jo hetki vierähtää. Taisi viimeksi olla puolisen toista kuukautta sitten kun ystäväni lähti Jakartasta takaisin suomeen. Aamulla olisi aikainen herätys ja meikäläinen oli saanut pienen päiväkännin aikaiseksi. Yritin kokoajan löytää sopivaa väliä johon sanoa että nyt menisin takaisin hotellille mutta kyseinen oli helpommin sanottu kuin tehtu, sillä lasini ei kerennyt tyhjentymään kertaakaan kokonaan kun sinne jo Hizinin toimesta kaadettiin lisää kaljaa. Viimein kuitenkin huitaisin puhjan maan kautta bisselasin kitusiini ja ilmoitin suuntaavani takaisin hotellille. Rojahdin vaatteet päällä suoraan säkyyn ja heräsin seuraavana aamuna kellon soittoon. Krapula.. Olin jo melkein kerennyt unohtamaan miltä tuo maaginen ja sielua ruokkiva olotila tuntuu. Mietin mielessäni että en varmana liiku tänään vessaa pitemmälle sängystä, mutta vähän aikaa funtsittuani muistin että eihan niitä saatanan veneitä mene Long terawaniin kun kahden päivän välein. Pakotin kuonaisen ruumiini ylös ja lähdin varovaisin askelin kohti satamaa. Paikan päällä selvisi että "sunnuntai aamu" olikin klo 12.00 jolloin paatti lähtisi liikkeelle. Olisin voinut siit kölliä hotellihuoneessa vielä viitisen tuntia, mutta ei.. Paatti lähti rannasta ja kiipesin tuttuun tapaan botskin katolle jossa vietin loppumatkan. vene kulki sen verran opesti että siitä tuli mukava viima joka piti viileänä keskipäivän kuumuudessa. Se ei kuitenkaan suojaa auringolta vaikkakin luo sen illuusion. Borneo sijaitsee päivän tasaajalla ja keskipäivällä aurinko paistaa täysin ylhäältä jolloin esimerkiksi seisoiessasi suorassa et muodosta ollenkaan varjoa. Tästä johtuen onnistuin käristämään käteni ja etenkin jalkani auringossa aika pahasti. Noin viiden tunnin mittaisen matkan jälkeen saavuin Long terawaniin. Tämän pitemmälle eivät pikaveneet Baramia pitkin kulje. Hyppäsin laiturille ja kysyin ensmmäiseltä hepulta että onko kukaan menossa muluun vielä tämän päivän aikana, mies vastasi olevansa menossa ja hyppäsin hänen veneeseensä jota toinen kaveri äyskäröi tyhjäksi, äyskäri toisessa kädessä ja haulikko toisessa. Mies sanoi että ottavat yleensä 350 ringittiä tunnin matkasta muluun mutta sanoi veloittavansa vain 200 sillä oli itse muutenkin menossa samaan paikkaan. Silmäni meinasivat pudota päästäni, 200!? olin juuri maksanut yhteensä 11 tunnin mittaisesta venematkasta 45 ringittiä. mies selitteli että kun ei ole muita kuin minä kyydissä niin ei ole ketään kenen kanssa hintaa jakaa, vitun ahne runkkari.. mietin hetken että nappaan haulikon veneen lattialta ja teloitan kiskurit syntiensä takia siihen paikkaan ja tuen ekosysteemiä antamalla krokotiileille maukkaan illallisen. Matkan ajaksi haulikko kuitenkin siirtyi kuskin haltuun joten jouduin turvautumaan suunnitelma beehen, eli maksaa mukisematta. Takaisinkaan en viitsinyt kääntyä sillä seuraava pikavene marudiin menisi taas kahden päivän kuluttua.. Baram joesta liityimme pienempään Tutoh jokeen joka kapeni yli puoleen baramista. Kummatkin joet ovat täynnä ajelehtivia uppotukkeja joka tekee matkanteosta ilman hyvää venekuskia suht vaarallista. Meikäläistä kuljettava mulkvisti näytti onneksi osaavan asiansa erin omaisesti. ja lepyin myös hieman hepun tarjotessa minulle olutta juotavaksi samalla kun aurinko alkoi laskea ja jylhä mount Mulu häämötti horisontissa.