Orwelin jalanjäljillä

Heräsin puolen päivän aikaan ja tsekkasin itseni niin kiireessä majatalosta ulos että passini jäi respaan. Onneksi kadun toisella puolella alkoi hälytyskellot soimaan päässäni ja tajusin jotain oleellista puuttuvan repertuaaristani. Takaisin sisään ja passi kouraan vanhan miehen hymyillessä sisällä se kädessään minua odottamassa. Hyppäsin risteyksessä kolisevaan ja ahtaaseen paikallisbussiin josta saattoi paikoin ruosteisen lattian läpi tarkastella tien pinnan rosoisia muotoja sen ajaessa kohti Mawlamyinen kaupunkia. Mawlamyine (lausutaan jotakuinkin "Moulmein") Toimi Britannian miehittämän Burman pääkaupunkina vuodesta 1827, vuoteen 1852 ja toimi noina aikoina merkittävänä kauppasatamana. Tätä nykyä paikalla on melankoliaa ja historian tuulia kumpuava kaupunki jonka kaduilla saatta nähdä vielä pystyssä olevia siirtomaa-aikojen huviloita jotka ovat sittemmin muutettu majataloiksi, ruokaloiksi yms. Myös pari kuuluisaa kirjailijaa on tänne aikojen saatossa eksynyt, George Orwel ja Rudyard Kipling. Orwel asui täällä muutaman vuoden, kun taas Kipling vain muutaman päivän, kummatkin ovat silti kirjoittaneet omat teoksensa jotka ovat johtaneet monia kirjallisuuden ystäviä tulemaan katsomaan tätä hiljaista, mutta paljon historiaa sisällään pitävää kaupunkia. Tietääkseni Orwelin jalan jälkien seuraamisestakin on yksi opus kirjoitettu. Itse asiaan, saavuin kaupungin keskustan liepeille ja otin mopokyydin halpaan majataloon joka oli juurikin siirtomaa aijoilta jäänyt vanha sininen huvila joen rannalla. Kuulostaa paljon hienommalta kun oikeasti oli. Seitsämällä dollarilla lunastin itselleni kahden neliön suuruisen eristys-sellin kivikovalla sängyllä ja vanhalla tuulettimen romulla varustettuna. Kadun varressa betoni jalkojen varassa joen päällä seisoi ravintola jonka nimi oli "help gradmother and grandfather restaurant" Selvisi että ravintolan tuotto menee kaupungin vanhuksien auttamisee. Ruoka oli kallista ja keskinkertaista, eikä mestasta saanut edes kaljaa, mutta menipähän pennit hyvään tarkotukseen. Seuraavana päivänä lähdin jo rutiinin omaisesti kiertelemään kaupunkia. kävellessäni mäkeä ylös pienellä sivutiellä vastaani tuli kovin liikuttava pariskunta. Uros ja narttukoira, uros liknkkasi, pitäen toista etutassuaan ilmassa. Uroksella oli myös päällepäin nähtävä pahalaatuinen syyhy ja kirppu ongelma ja paikoin karvaakin puuttui. Naaras piti selvästi heikossa kunnossa olevasta puolisostaan huolta ja asettui aina tämän eteen turvaksi jonkun tullessa lähelle. Kun pariskunta taivalsi tietä alaspäin, tuntui että naaras olisi tarjonnut olkapäänsä sairaan miehensä tueksi, jos olisi voinut niin tehdä. Kaupunki on ison kukkulan rinteellä ja sen ympärillä, matkalla mutkittelevia teitä ylöspäin nuori poika pysähtyi skootterillaan kohdalleni ja pyysi saada puhua englantia kanssani. Juttelin 16v skloddin kanssa hetken niitä näitä ja jatkoimme kumpikin matkaamme eri suuntiin. Tämä on seikka josta pidän täällä erityisesti, ihmiset haluavat ja tulevat puhumaan minulle sillä ovat aidosti kiinnostuneet siitä mistä tulen ja miten olen päätynyt juuri tänne, sekä haluavat samalla oppia puhumaan vierasta kieltä. Kukkulan rinteellä kulkeva pikkutien varsi oli täynnä eri kokoisia ja näköisiä temppeleitä. Oikealle puolelle tietä taasen avautui näkymä kaupungin ylle. Tällä näköala osuudella tien vieri oli täynnä käsikynkässä olevia nuoria pariskuntia jotka jotka istuivat puiden varjossa kuhertelemassa. Hetken käveltyäni menin sisään yhteen temppeleistä jonka sisällä komeili megalomaanisen kokoinen kuparinen tai pronssinen, mikäpä muu kuin budha. Temppelissä oli myös toisella puolella parveke josta aukesi näkymä kaupungin toiselle puolelle. Jatkoin taas tietä eteenpäin ja sen päässä tulikin vastaan korkeimmalla paikalla oleva iso temppeli nimeltään U Zina Paya pagoda.kiertelin illan hämärtyessä temppeliä ja katselin munkkien touhuja. Eteeni käveli koditon mies joka hieroi vatsaansa nälän merkiksi. Mies polvistui eteeni, kehoitin välittömästi nousemaan ylös. Annoin miehelle sen verran rahaa että saisi mahansa täyteen tien varsiruokalassa ja sanoin tälle että hänen ei tarvitse, eikä pidä polvistua kenenkään muun kuin hänen edessään, ja osoitin temppelissä olevaa budhaa. Tuli kiusaantunut olo. Vaikka mies ei selvästikkään sanaakaan englantia ymmärtänyt, näytti tämä tajuavan pointin eleistäni. Lähdin takaisin päin ja juuri kun pääsin temppelin isolle portille, aukesivat jälleen taivaan hanat ja vettä tuli parinkymmenen minuutin ajan niin maan perkeleesti. Pidin sadetta sen hetken portin alla muutaman muun paikallisen seurassa ja sen hellittäessä tihkuksi, lähdin taas jatkamaan. Hetken päästä sade rupesi taas pahaenteisesti yltymään, näin tien varressa pienen kiskan loisteputken valon kuultavan katoksen alta. Juoksin sisään ja huomasin samat tutut naamat hymyilevän minulle kun tulomatkalla olin poistanut samasta paikasta limutötsän. Sain eteeni kupin kuumaa teetä ja pitelin sadetta seuraavan tunnin höpötellen kiskan pitäjien kanssa. Sade laantui taas hetkeksi tihkuksi, Kiskan pitäjä sanoi olevansa menossa alas ja että pääsisin mopolla samaa matkaa mutta pitäisi pitää kiirettä ennen kuin esterin perse taas kokee uuden purkauksen. Lähdimme ajamaan alas päin ja melkeen heti lähdettyämme näin kukkulalta kun koko kaupungista meni taas sähköt poikki. Nyt viikon verran Burmassa ollessani olen huomannut että joka päivä sähköt ovat menneet paikasta riippumatta kaksi tai kolme kertaa poikki. Joskus katkoksen kestäen 15min joskus joitakin tunteja. Viiletimme sateen piiskatessa pimeää tietä alas mopon himmeän etulyhdyn täristen valaisten eteen päin. Pysähdyimme gestarini kohdalla ja hyppäsin kyydistä. Juuri kuin olin kysymässä kuinka paljon rahaa mies kyydistä haluaa, heilautti hän kättä, toivotti hyvää jatkoa ja katosi takavalo vilkkuen yöhön. Kuten sanottu, Burman parasta antia ovat sen ihmiset.