BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 2. joulukuuta 2013

Welcome to Silent hill


Hoi anista matka jatkui Huen kaupunkiin. Hue on aikattes historiallinen paikka joka on täynnä erilisten kuninkaallisten keisareitten, keisarinnojen ynnä muiden ylemmän aseman ihmisten hautoja ja mausoleumeja. Pikkulinnut olivat laulavinaan että Hue olisi myös Vietnamin sodan voittoon vieneen Ho Chi Minhin alkuperäinen kotikaupunki. Herralle on kuitenkin sittemmin nimetty ihan oma kaupunki(ent. Saignon) sodan jälkeen, Ho Chi Minh City. Bussi tiputti minut aika keskustaan, ilmeisesti yhteistyökumppanin hotellin eteen, sillä hotellin porukka otti heti laukut kantoon, ihan kuin olisin juuri pyytänyt heitä näin tekemään. Ilmeet kuitenkin muuttuivat nopeasti tekohymystä närkästyneisyyteen, kun ilmoitin että meikäläinen ei näin suolasessa hotellissa budjaa ja nappasin reppuni takaisin.Onneksi tarjolla oli lukuisia syrjäkujia missä riitti halpoja gestareita jos vain viitsi katsoa nenäänsä pitemmälle. Köpöttelin näistä yhteen, ja otin huoneeseen päästyäni pari tuntia unta palloon. Gestaria vastapäätä oli pikkunen kapakka/ravintola jossa oli bilis pöytä ja seinät täynnä kirjoituksia ja piirustuksia. Pää osin backpackereiden tervehdyksiä ympäri maailmaa. Ikkunoihin oli myös maalattu che guevaran kuva. Mestassa soi CCRrän tuotanto melkein alusta lopuun, tykkään CCRrästä tosi paljon mutta kun bad moon rising alkoi soimaan, tuli jotenkin huono omatunto vaikka meikäläisessä ei tippaakaan amerikkalaista verta olekkaan.. Söin ja istuskelin oluen äärellä. Hetken päästä saluunaan asteli rillipäinen ja letti ponihännällä oleva amerikkalainen kundi joka rupesi pätkimään bilistä yksinään. Kaipasin juttuseuraa ja kohta parin harjottelulyönnin jälkeen heppu pyysikin meikäläistä pelaamaan. Pelailimme bilistä ja juttelimme pitkän tovin. Heppu esitteli itsensä Neiliksi, ja oli kuulemma moikkaamassa systeriään vietnamissa joka oli duunissa Nha Trangissa ja oli päättänyt tehdä tähän hieman pesäeroa tulemalla muutamaksi päiväksi Hueen. Kapakki oli menossa kiinni ja päätimme mennä etsimään potentiaalista jatkopaikkaa jostain muusta baarista. Tämä kuitenkaan ei onnistunut, sillä koko kaupunki näytti sammuvan kymmenen aikaan illalla. Yhtä kadun kulma puotia lukuun ottamatta josta poistimme säkillisen kaljaa ja muutaman askin tupakkia, joita siirryimme nauttimaan gestarin parveke terassille. Matkakertomuksia vaihdellessa menikin myöhään. Seuraavana päivänä vuokrasin taas kerran mopedin alle ja lähdin katsastamaan mausoleumeja. Ensimmäisen luo perille päästyäni (Tu Duck) muistaakseni, rapisi kuva indiana jones maisesta temppeli seikkailu visiitistä hyvin nopeasti kun paikan päällä tien tukki liikenteen sijaan lauma rasvaisia ryssä turisteja jotka olivat menossa samaan paikkaan kuin minä. Sisäänpääsy maksu haudalle oli sen verran hirveä että hintaan olisi pitänyt sisältyä ak ja pari lipasta sekä megafooni johon voi huutaa "Kollaa pitää!" ennen kuin painaa liipasinta.. Mausoleumi alue muistutti aika paljon japanilaista puutarhaa arkkitehtuuriltaan. Olosuhteiden takia silti tuntui enemmän siltä kuin olisin ollut vladivostokissa vietnam päivillä..ak.. Kiersin temppeli ja mausoleumi alueen pikaisesti läpi, tähän siis kuitenkin meni parituntia sillä paikka oli iso. Hyppäsin mopedin selkään ja lähdin takaisin, kuitenkin eri reittiä kuin olin tullut. Kartan mukaan tie teki silmukan jossa se ensin erkani isommasta päätiestä ja myöhemmin taas liittyi siihen. Tien varrella tuli muutama kilometri lähdön jälkeen vastaan toinen iso mausoleumi/hauta joka oli yleisöltä suljettu, ilmeisesti sen syrjäisen sijainnin takia. Turisti bussit eivät päässeet enää eteenpäin pari metriä leveää soratieietä jota pitkin piti pari kilometria ajaa ennen kuin mestoille pääsi. Mausoleumin jälkeen tie senkuin kapeni ja muuttui rosoisemmaksi. Ajoin johonkin ihmeen pienelle maan otto paikalle ja tajusin olevani hiukka eksyksissä. Muutama sata metriä takaisin ja nuori nainen viittoi hymyssäsuin meikäläiselle suuntaa. Ei tarvinnut bamlata lontoota että tajusi meikäläisen yrittävän päästä päätielle. Ajelin jonkun aikaa poukkoista tietä johon nainen oli minut neuvunut ja tulin riisipellon laidalle. peltojen toisella puolella vilisi autoja ja tiesin että olin ainakin tullut oikeaan suuntaan. Köröttelin pientä polkua peltojen läpi tielle ja lähdin takaisin kohti kaupunkia. Paluumatkalla näin vielä muutaman paikallisen hautausmaan, aika erilaisen näköisiä kuin kotosuomessa ollaan totuttu näkemään. Saapuessani takaisin gestariin, huoneeni oven nupissa roikkui muovikassi jossa oli pari jäljelle jäänyttä kaljaa sekä viesti Neililtä. Neilille oli tullut jokin äkillinen meno ja oli kuulemma ottanut juanan takasin nha trangiin. Ei selostanut sen kummemmin, mutta oletan että jostain perhedraamasta oli kyse... Seuraavana aamuna lähdin ajamaan kohti Back Man kansallispuistoa. Back Ma sijaitsee 55km Huesta etelään. Päälle tunnin ajomatka meni ihan leppoisasti ja tällä kertaa kyltitkin olivat tien molemmilla puolilla joten sen kummemmilta harhailiuilta vältyttiin. Kaikki meni ehkä vähän liiankin hyvin, kuten kohta selviää.. Ajelin pienempää sivutietä muutaman kyläpahasen ohi kunnes saavuin kansallispuiston porteile. Menin ostamaan pääsylipun jolloin pilettejä myyvä hempukka tiputti pomin niskaani. Kansallispuiston läpi kulkevaa vuoristotietä ei kuulemma vierailijat saa käyttää moottoripyörillä, tai edes polkupyörillä. Mukamas turvallisuus syiden takia. oikea syy tähän oli se että kukaan ei muuten maksaisi kolossaalista 900000 dongin hintaa autosta ja kuskista parin kymmenen kilometrin matkalle vuoren huipulle, ja tämä siis per suunta.. tivaamisestani huolimatta ämmä ei laskenut minua skootterilla sisään, vaikka tie oli paremmassa kunnossa kuin maantie jota pitkin olin paikan päälle tullut. Tiuskaisin sitten että minä kävelen, eukko kysyi että olenko varma sillä huipulle on parikymmentä kilometria matkaa. Tokaisin vitutus päissäni että ihan vitun sama, ja lähdin talsimaan. Kahdeksan kilometrin jälkeen pelkkää ylämäkeä huorittelin ääneen ja manasin ämmän alimpaan helvettiin jossa odotan minä, teurastaja essu päällä ja kädessäni verinen partateriä täynnä oleva pesäpallomaila jossa lukee "ikuisuus odottaa" Tuon 8 ja kymmenen kilometrin välillä vajosin todella synkkiin ja sadistisiin ajatusmaailmoihin joista edellä mainittua enempää ei painokelpoista materiaalia juuri löytynyt, saatika ylipäätään sellaista joka päivän valoa kestäisi. Kympin jälkeen kuitenkin kaikki jotenkin unohtui ja stä vaan jatkoi kuin käskystä eteen päin. Muistutan että tie edelleen nousi kokoajan suht jyrkästi vuoren rinnettä mutkitellen ylös. Aluksi maisemat olivat hulppeat mutta jossain 800 ja 1000 metrin paikkeilla alkoi paksu sumu verho laskeutua joka paikasta, loppujen lopuksi niin että näkyvyys oli enää kymmentä tai viittätoista metriä eteen päin. Matkalla tuli muutama pienempi vesiputouskin vastaan. Kaunis trooppinen vuoristo maisema muuttui yhtäkkiä suoraan stephen kingin "the mist" maisemaksi. Katsoin tietä eteenpäin ja sekuntin sadasosan näin tien varressa kyltin jossa luki "welcome silent hill" niin suoraan näky oli kyseisistä peleistä ja elokuvista.. Jatkoin viitisen kilometriä ja näin mielessäni itseni mutka toisensa jälkeen katoavan usvaan. yhtäkkiä eteeni ilmestyi talo usvan keskeltä, näin talon vasta kun olin noin kymmenen metrin päässä siitä.Niin paksu sumuverho todellakin oli. Kävelin talon pihalle ja ovesta tuli ulos päätön hirv.. Korjaan nuori vietnamilainen mies(meinas taas vaihteeks vähän lähteä...) Pyysin vettä, sillä en ollut varannut tilkkaakaan mukaan, sillä luulin että olisin taittanut matkan skootterilla. Kundi toi minulle puolentoista litran putelin vettä. Kun kysyin hintaa kundi totesi myötätunteisella äänellä vain: "souvenir" sillä tajusi että olin kävellyt matkan. Kiitin ja kävelin niin pitkään että katosin sumuun. Pidin vartin tauon ja tankkasin vettä samalla kun haukoin raitista vuoristoilmaa filtterin läpi keuhkoihini. Jalat olivat jo ihan setsuurilla. Taapersin vielä kolmisen kilsaa ylöspäin kunnes vastaan tuli toinen isompi talo. Mesta oli jonkin sortin majatalo jossa ei ollut ainuttakaan asiakasta. Muutama paikallinen pelasi jotain lautapeliä sisällä ja olivat kuin olisivat aaveen nähneet kun ilmestyin oven suuhun. Kysyin kuinka paljon huipulle vielä olisi matkaa, sanoivat että parisen kilometriä mutta kehoittivat jättämään menemättä paksun usvan takia. Eivät halunneet edes lähteä näyttämään tietä pientä korvausta vastaan sillä sanoivat sen olevan huono idea sillä viimeiselle kilometrille ei ole tietä. Uskoin paikallisia ja tiesin että niin sankan usvan keskeltä ei olisi mitään muutenkaan huipulla nähnyt. Plus tietty että jaloissa ei enää 18km ylämäkeä jälkeen ihan hirveästi virtaa ollut... Söin nuudeli soppaa yksin isossa kivistä muuratussa ruokailusalissa ja katselin kuinka paksu usva lipui savun lailla sisään ovista ja ikkunoista ja kuinka kahden kämmenen kokoiset perhoset räpyttelivät hiljalleen siipiään seinällä olevan pienen loiste putken vieressä sen luodessa valollaan kolean ilmapiirin. Syötyäni menin tääs lautapeliä pelaavien ukkojen luokse, tälläkertaa tiedustelemaan josko joku oli menossa piakkoin MOPOLLAAN alas. Yksi oli menossa ja sain kyydin samaa matkaa, kun herrasmiehet pelasivat ensin lautapelinsä loppuun. Alas tullessa sumuverho kaktkesi yhtä veitsellä leikaten, kuin se oli alkanutkin ja kuvittelin kuinka Silent hillin kyltissä oleva asukas luku laski yhden numeron.







































































0 kommenttia: