BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 2. joulukuuta 2013

Tuonelan rautatiet


Heräsin myöhään, ei ollut mahista saada bussia enää Tambyuzayatiin. Taas sattuma joka koitui hyväksi sellaiseksi. Kun kerroin huoleni majataloa pitävälle vanhalle miehelle, tämä suostui vuokraamaan oman skootterinsa meikäläiselle matkaa varten. Tällä kertaa mopo oli ihan hyvässä kunnossa, eikä tarvinnut kuin laittaa bensaa tankkiin että pääsi liikkeelle. Suuntasin keulan kohti kuoleman rautateitä. Edessä oli päälle 40km pomppulinnan muotoista asfalttitietä. Matka oli kuitenkin erittäin kuvauksellinen ja katseltavaa tien varsilla riitti. Välillä tiellä jolkotteli milloin lehmiä, koiria, kissoja sekä vuohia. Luontorikasta maisemaa riitti kyllä muutenkin. Toisella puolella tietä oli hedelmä plantaaseja joiden puut olivat istutettu arjalaisen suoriin riveihi ja loivat ajaessa mielenkiintoisen optisen harhan, tarpeeksi kauan kuin tuijotti suoraan sivulle, tuntui että ei olisi liikkunut juuri ollenkaa. Tämä ei ollut tapani mukaista sarkasmi, enkä ajanut matkalla tolppaa, tai muuta estettä päin. Toisella puolella taas komeili välillä peltoja silmän kantamattomiin, välillä pieniä kyliä ja temppeleitä. Hetken päästä oli pakko ihan pysähtyä ihmettelemään. tien viereen aukesi iso aukea, jonka keskellä oli rakenteilla valehtelematta kerrostalon kokoinen budha patsas. Kaukana ylä ilmoissa näin miesten vaappuvan bambutelineillä budhan korvan juuressa. Tästäkään paikasta ei ollut mainintaa missään, vaikka yritin myöhemmin sitä etsiä, joten esim paikan nimeä en osaa sanoa. Noin puolentoista tunnin päästä saavuin Tambyuzayatiin. Tämä pieni ja utuinen kaupunki ei vedä puoleensa paljoa vierailijoita sillä täällä ei ole ulkonäöllisesti mitään suurta ja mahtavaa. Paikka pitää kuitenkin sisällään niin paljon purppuran punaista historiaa, että se sai minut paikan päälle tulemaan. Tabyuzayatin läpi kulki kulki toisen maailman sodan aikaan pahamaineinen Burma-Siam rautatie. Tätä rautatatietä on sittemmin kutsuttu kuoleman rautatieksi. Rautatien rakentaminen alkoi syyskuussa 1942. 260 kilometriä pitkää rautatietä alettiin rakentaa kahdesta päästä, Tambyuzayatista burmasta ja Nong Pldukista tahimaasta. Radan oli tarkoitus toimia vaihtoehtoisena tarvikekuljetus reittinä tuohon aikaan burmaa sekasortoon ajaneelle Japanin armeijalle. Rataa rakentamaan pakotettiin tuhansia liittoutuneiden sotavankeja sekä pakkotyöläisiä japanin muista silloin miehittämistä kaakkoisaasian maista, kuten Thaimaasta, Indonesiasta ja malesiasta, sekä tottakai myös itse burmasta. Tuohon aikaan ja käytössä olevalla mies/orja vahvuudella, sekä kalustolla japanilaiset insinöörit arvioivat radan valmiiksi saattamiseen menevän noin viisi vuotta, sillä maasto oli erittäin vaikeakulkuista ja vaati paljon siltoja reitillä risteilevien jokien yli. Japanilaiset kohtelivat pakkotyössä olevia vankeja ankaralla kädellä ja rata valmistui yhdessä vuodessa ja yhdessä kuukaudessa. Tuon raa'an kohtelun suorin ja epäsuorin seurauksin, noiden ruosteisien kiskojen varsille menetti henkensä yli 80000 aasialaista, 6540 brittiä, 2830 hollantilaista, 2710 austraalialaista ja 356 amerikkalaista. Vain yhden brittiläisen tiedetään paenneen. Tästä kaikesta johtuen nimi, kuoleman rautatie. Ajoin kaupungin kellotornista parikilometriä etelään, kunnes vastaani tulivat nuo samaiset veren ja muistojen tahrimat ratakiskot. Kiskot olivat pitkälti kasvillisuuden peitossa, kiskoilla kuitenkin komeili vielä vanha puhkiruostunut höyryveturi joka oli muistuttamassa ajoista jolloin ihmishenkien kustannuksella rakennettu rautatie oli toiminnassa yhteensä vain 1vuoden ja yhdeksän kuukautta jonka jälkeen liittoutuneet pommittivat sen paskaksi 1945. Kävellessäni noita veren tahrimia kiskoja tunsin oloni nöyräksi ja mietin kuinkakohan monta ihmistä juuri tähän jalkojeni alle on tapettu. Tambyuzayatissa oli myös sotavankien hautausmaa jossa lepää 3771 liittoutuneiden, rataa rakentaessa kuolleiden sotavankien jäänteet. Hautaus maa oli paljon paremmassa kunnossa kuin olin sen mielessäni kuvitellut. Suurin osa haudatuista oli brittejä ja austraalialaisia. Kuljeskelin pitkän aikaa sotavankien haudoilla, lueskellen hautakiviin kirjoitettuja nimiä ja muistokirjoituksia kuolleen omaisilta, jotkut erittäin liikuttavia. Hautausmaalla oli myös paljon tuntemattomien sotilaiden hautoja. Juuri noita unohdettuja sieluja haluaisin tässä blogikirjoituksessa muistaa, muunmuassa niitä 80000 aasialaista joiden haudat ovat tuonelan rautateiden varsilla, ilman ristejä, ilman nimä. Yhtä hautakiven muistokirjoitusta lainatakseni "Ours to remember, while others forget".

Matkalla takaisin, eksyin. ajelin pienen kylän teitä ristiin rastiin kysellen suuntaa mawlemayneen ja huomasin hylätyn rautatitien joka kulki osittain kylän läpi. Ruosteisilla ja kalsvien peittämillä kiskoilla lepäili velvollisuutensa loppuun saattaneita puhkiruostuneita junavaunuja sekä niiden osia. Pysähdyin vanhan aseman kohdalle ja köpöttelin raiteilla ja vanhojen junavaunujen sisällä. Vaunut eivät olleet toisen maailmansodan aikaisia, mutta mietin mielessäni että tältä tuonelan rautatiet olisivat varmasti pitkälti näyttäneet ja sellaisina ne myös muistohini jäävät. Kuoleman rautatite ei itse paikkana ollut siitä kaikkein kuvauksellisemmasta päästä sillä ehjiä kiskoja ei ollut jäljellä enää hirveästi joten tämä paikka tulikin vastaan kuin tilauksesta. Joskus pitää joutua eksyksiin että voi löytää etsimänsä.





































































0 kommenttia: