BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kaukaisin ranta


Hyppäsin Baganista bussiin joka vei minut Pyayn kaupunkiin. Saavuin paikalle taas kerran myöhään yöllä, ja hoidin itselleni mopokyydin halpaan majapaikkaan. Pyayssa oli oikeastaan vain yksi nähtävyys, ja se oli muinaiset kaupungin rauniot, muutama kilometri kaupungista pois päin. Kävelin ensin suht hiljaisen kaupungin läpi, suunnistaessani gestarin pitäjän piirtämällä epäselvällä ja ei skaalassa olevalla kartalla. Oli hiton kuuma ja hikoilin kuin sika. Hetken käveltyäni eräs tutktuk kuski kysyi mihin olen menossa. Kun kerroin määränpään, hän sanoi olevansa menossa samaan suuntaa, ja kehotti tulemaan kyytiin, epäröin, mutta mies vakuutti kyydin olevan ilmainen. Tämä on asia jota ei ole missään muualla aasiassa, ihmiset kohtelevat minua suurimman osan aikaa tasapuolisesti paikallisten kanssa. Baganissa kävi sama juttu hevoskärrykuskin kanssa, kun kävelin tien vierttä kaveri ajoi vierelle ja ja yritti myydä palvelujaan, ja kun kohteliaasti kieltäydyin ja kerroin että en olisi menossa kovin pitkälle sanoi kaveri että hyppää kyytiin, ei maksa mitään. Tämä tuktuk kuski jätti minut tien varteen josta kävelin vielä jonkun matkaa ennen kuin saavuti risteyksen josta käännyin argeologiselle kaivaus alueelle. Heti risteyksessä tuli vastaan muuri, jonka päälle oli ajan saatossa kasvanut iso puu, tämä jo sinällään antoi ymmärtää kuinka vanhoista jäännöksistä oli kyse. Jatkoin matkaa parin pienen kylän läpi, kunnes näin kyltin jossa luki goverment museum. Sisäänpääsymaksu valtion kassaan haisi jo pitkälle joten ohitin laitoksen vaivihkaa, harmikseni vain huomaten että pari paikallista nuorta naista hölkkäsi perässäni ja kun saavuttivat minut, rupesivat peräämään museoon toimitettavaa viiden dollarin maksua. No, yritinpähän ainakin. Kun olin nyt pakosta tukenut paska hallitusta, lähdin samoilemaan pitkin raunioita. Ensimmäiseksi tuli vastaan maasta esiin kaivettu ikivanhan palatsin muuri. Hetken sitä seurattuani vastaan tuli palatsin portti, eli tänä päivänä aukko muurissa. Kävelin muurin toiselle puolelle, jossa oli sieltä sun täältä kaivettu esiin palatsin raunioita, joiden keskellä laidunsi lehmiä. Taas kerran, rauniot eivät todellakaan olleet visuaalisesti mikään spektaakkeli, mutta ympärillä oli mieletön määrä hirtoriaa. Yritin kuvitella mielessäni rekonststruktion tavoin miltä näyttäisi tämä paikka satoja vuosia sitten. No eihän siitä vittu mitään tullut, ajatuksissani karvinen istui valtaistuimella, piiskaten sataa aasialaista oudieta... Matka jatkui kylien ja plantaasien läpi johtavaa hiekka tietä. Oli mielen kiintoista nähdä kuinka kylien keskellä saattoi olla argeologinen kaivaus, josta oli kaivettu esiin osa muuria tai jonkun temppelin raunioita. Saavuin pellon laidalla kulkevan tien alkupäähän, jonka lopussa kauempana näkyi korkea torni/temppeli. Köpöttelin perille parin uteliaan koiran seuratessa meikäläistä koko matkan. Torni oli helvetin iso. Se ei arkkitehtuuriltaan muistuttanut temppeliä. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen, että tämä oli juuri sellainen torni keskellä ei mitään, jossa tähkäpää roikotti lettiään ulos ikkunaluukusta ja odotti jonkun salskean rinssin kiipeävän sitä pitkin ylös ja hoitamaan kuninkaalliset velvollisuutensa.. Muistelin kuvia satukirjoista joita äitini joskus aikoinaan minulle luki iltaisin ennen nukkumaan menoa(tämä siis kauan aikaa sitten, olin vasta joku 18v) kuvat satukirjassa muistuttivat melkein identtisesti tätä tornia, ja olisi voinut aikakin täsmätä, sillä rakennelma oli peräisin 900 luvulta. Tämä oli siis yksi vanhimpia, koko kaakkois aasiassa olevia uskonnollisia monumentteja, tästä huolimatta luultavasti yksi niistä vähiten vierailluista... Ylös torniin oli blondin hiuskiehkuran sijaan tikkaat sen seinää pitkin. En kuitenkaa lähtenyt tälläkertaa riskeeraamaan henkeäni muutaman kuvan tähden, sillä tikkaat näyttivät olevan kiinni laastilla tiilen saumoissa, ja mitä tulee paikallisten muurareiden ammattitaitoon tänä päivänä ja puhumattakaan silloin aikoinaa, olisi kuolema ollut lähes varma ja jonka rinnalla olisi ollut hiipuvan pieni mahdollisuus neliraaja halvauksella selviämiseen. Ja tietysti, kuiten muissakin muinaisissa paikoissa, lehmät laidunsivat pihalla. Oli taas tullut käveltyä pitkä matka ja ei huvittanut oikeen talsia samaa taivalta takaisi. Kuin kutsusta paikalle ajoi lava-auto joka toi muutaman kyläläisen himaansa. Luulin aluksi tätä julkiseksi kulkupeliksi, mutta sitä se ei ollut. Kysyin olisivatko menossa kaupungin suuntaan ja mies vastasi muöntävästi, sekä toivotti kyytiin. Seuranani lavalla oli mies ja nais munkki, sekä yksi kyläläinen nainen. Erehdyin ensin kumpaakin munkkia miehiksi, kunnes tarkemman tarkastelun jälkeen huomasin tämän toisen kasvoissa häilyviä näisellisia piirteitä, jotka kuitenkin muuttuivat melkein olemattomiksi tämän pyhän kaljupään päästellessä vailla minkäänlaista häpeää erittäin äänekkäitä kaasupurkauksi rektaalistaan.. Kun tulimme takaisin kaupunkiin, hyppäsin lavalta ja kysyn kuinka paljon olen velkaa, mies naurahti ja sanoi että en mitään, sama suunta kun joka tapauksessa oli. Istuskelin gestarissa, kun mestassa hengaileva vanha munkkiherra pyysi minua auttamaan uuden älypuhelimensa kanssa jotta saisi wifin toimimaan. voivotteli että täällä Burmassa teknologian harppaus parina viime vuotena on ollut aikamoinen. Missä muualla maailmassa voit sanoa että kaksi vuotta sitten oli pelkkiä lankapuhelimia ja nyt niistä seuraavaksi tuli kosketusnäytölliset älypuhelimet.. Jelppasin munkkia saamaan netin skulaamaan, ja tuli juteltua jokunenkin tovi siinä samalla. Mies oli todella kiltti ja sympaattinen. Herralla oli myös facebook tili, jonka kautta kertoi yrittävänsä auttaa burmalaisia nuoria saamaan ulkomaisia sosiaalisia kontakteja jotta oppivat parempaa englantia ja mahdollisesti sitä kautta menestyvät työelämässä ja ennenkaikkea saavat toden mukaisen kuvan siitä mitä Burmassa tapahtuu ulkopuolisen silmin, eivätkä sisäistä valtion kenraalien propagandaa. Seuraavana päivänä istun syömässä gestarin vastapäisessä ravintolassa, kun nuori kundi tuli juttelemaan. Hepun englanti oli välttävää tasoa, mutta kuitenkin arastelematonta ulosantia. Kundi kertoi että hän ja pieni joukko muita eri ikäisiä tyyppejä opiskelevat englantia yhden opettajan johdolla pienessä luokka huoneessa vähän matkan päässä ja pyysi minua tulemaan käymään. Olin tietysti otettu kutsusta ja hyppäsin skootterin kyytiin syötyäni ja ajoimme pienen talopahaisen eteen. Hymyssä suin tuli ovelta vastaa heidän opettajansa joka oli noin kolmekymppinen paikallinen mies. Astelimme sisään ja istuimme alas teekupposien ääreen. Lukka koostui kourallisesta oppilaita, suurin osa 18 ja 23 väliltä, mutta oli joukkoon yksi vajaa nelikymppinenkin eksynyt. Kaikki kuuntelivat innolla mistä tämä eurooppalainen rantojen mies oli oikeen kotoisi ja miten hän oli monen mutkan kautta burmaan eksynyt. Jokainen myös vuorollaan esitteli kysymyksi minuun liityen ja pyrin vastaamaan mahdollisen täydentävästi. Opettaja kertoi kannustavansa oppilaita kommunikoimaan turistien kanssa niin usein kuin mahdollista ja sanoi meikäläisen olevan ensimmäinen valkonaama pitkään aikaan joka palloilee tässä pienessä kaupungissa. Vierailun jälkeen oppilaat heittivät minut takaisin ravintolalle josta olimme alunperin lähteneetkin. Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä Mrauk U nimiseen kaupunkiin joka oli kuuleman mukaan Baganiakin hienompi paikka ja jossa turisteja on vuosittain vain 3-4000. Tämä suunnitelma valitettavasti torpedoitui siihen että minulla ei ollut enää tarpeeksi aikaa. Mestaan pääsi vain veneellä, ja vene reissu olisi kestänyt kaksi päivää per suunta, joten pelkkiin matkoihin olisi mennyt viisi päivää kun mukaan lasketaan päivän kestävä bussimatka takaisin Rangooniin. Meikäläisellä oli enää kuusi päivää aikaa burmassa, joten aika vain ei yksinkertaisesti riittänyt. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Plan b käyttöön, Burman länsi osassa on maan parhaimmat rannat, joten ajattelin viettää lopun ajan löhöten rannalla ja chillaten. Tämä ei tietysti taaskaan mennyt niinkuin elokuvissa. Otin bussin ensin Tandween ja vaihdoin siellä toiseen joka vei minut Kanthayan pieneen kylään meren rannalle. Bussi tiputti minut mestan ainoan gestarin eteen, ensin mentyämme monen armeijan tarkastuspisteen läpi joihin tarvitsi tyyliin kuusi kopioa passista ja viisumista. Rackhainin osavaltio on vasta hetki sitten avattu osittain ulkomaalaisille ja turismi on vielä hyvin vähäistä ja väkivaltaiset yhteen otot eri uskontoryhmien välillä joissa usein myös armeija on mukana, ovat edelleen yleisiä. Ulkomaalaiset turistit eivät onneksi näissä sisäisissä riidoissa ole ikinä kohteina olleet joten en kuumotellut asiaa sen enempää.. Lähdin kävelemään rantaa kohti ja huomasin kyltin hotellista ja rantaresortista. tarkastelin kylttiä ja tajusin tämän olevan valtion omistama. Kun lähdin kävelemään pientä päälystettyä polkua rannan mukaisesti, huomasin miksi tämä valtion rakennuttama auringon palvojien bungalowe paratiisi ei ollut auki. Sen lähes kaikki bungalowet olivat tuhoutuneet vuoden 2007 trooppisen cyklonin seurauksena. Karma is a bitch :D Rantaa oli silmän kantamattomiin ja paikalliset skidit pelailivat fudista meikäläisen talsiessa pitkin biitsiä. Pitkän aikaa rannalla käveltyä ja istuskeltuani päätin lähteä tsekkaamaan itseni kyläpahasen ainoaan gestarii. Perille päästyäni gestaria pitävä nainen kuitenkin pahoillaan ilmoitti että ei voisi majoittaa minua sillä hänen majatalollaan ei ollut valtion myöntämää "foreigner licenceä" Nainen pahoitteli kovin paljon asiaa mutta ymmärsin kyllä hyvin, sillä paikalliset voivat joutua todella pahoihin vaikeuksiin jos rikkovat näitä sotilasjuntan säännöksiä. Kinkkinen puoli oli nyt kyitenkin se että oli jo myöhäinen ilta ja busseja seuraavaksi lähimpää paikkaan nimeltä Gwa ei enään mennyt. jos nato bägi ja sen sisältämä maailman lopun selviämis varustus olisi ollut mukana, tämä ei olisi ollut kummoinen ongelma, mutta nyt kun minutta ei ollut mitään leiriytymis varusteita mukana se olikin hieman kinkkisempi juttu. Lähdin takaisin rannalle päin ja kävelin yhteen korjattuun bungaloween jonka paikallinen perhe oli uudis asuttanut. Oven avasi nuori kundi jolta kysyin voisinko käyttää yhtä rantahuvilan rauniota yösijana. Kundi kysyi vanhemmiltaan jotka hekin olivat pahoillaan ja vastasivat kieltävästi, sillä pelkäsivät valtion sanktioita ulkomaalaisen salaa majoittamisesta ynnä muusta. Menin takaisin gestarin ravintolaan ja tilasin oluen samalla sadetta pitäessäni. Mietin että ainoat vaihtoehdot olisivat nyt joko taivas alla nukkuminen sateisimpaan aikaan vuodesta, tai saada liftattua jotenkin kyyti Gwahan. Hetken päästä ravintolan eteen pysähtyi rekka josta kömpi neljä kundia ulos ja tulivat syömään ravintolaan. Menin heti tiedustelemaan olisivatko he menossa vielä tänä yönä Gwan ohitse. Vastaus oli myöntävä ja kuns selitin puoliksi elekielellä kinkkisen tilanteeni he lupautuivat ottamaan minut kyytiin. Lähdimme kundien syötyä ajamaan pilkkopimeää ja poukkoista tietä, rekan paukkuessa ja kolistessa öisessä vuoristossa. pysähdyimme matkalla tietyömaalle ja meikäläisen nukkuessa rekassa kundit purkivat kuormastaan katukiviä parin tunnin ajan. Matka jatku muutaman tunnin ja rekasta alkoi loppua löpö. Kuin ihmeen kaupalla keskellä ei mitään vastaan ilmestyi pieni petrooliasema. Kurvasimme pihaan joka oli sateen jäljiltä täyttä mutavelliä. Kundit tankkasivat auton ja kun yrittivät lähteä liikkeelle jäi rekka sutimaan mutavelliin. Yritin kiireesti selittää että kuski ei jatkaisi sudittamista, vaan yrittäisi pienillä kierroksilla keinuttaa renkaat ylös kuopista. Eihän tohelot tietysti ymmärtänees sanaakaa ja sudittivat vain lisää rekan vain upotessa syvemmälle mutaan. Kun viimein sain vuoron koittaa saada rekkaa liikkeelle, olivat kundit sudittaneet renkaat niin syvälle mutaan että en enää minäkään onnistunut sitä sieltä keinuttamaan pois. Ainoa vaihtoehto oli odottaa niin kauan kunnes joku toinen rekka ajaisi ohi ja tarjoaisi hinaus apua. Nukuimme rekassa muutaman tunnis, parin nuorimmaisen kundin ollessa tien vieressä taskulamppujen kanssa passissa siltävaralta että joku ajaisi ohi. Tie oli niin harvakseen liikennoity ja huonokuntoinen että olin melkein varma että ketään ei luultavasti näkyisi ennen aamua. onneksi olin väärässä ja näin toisen rekan valojen kiiluvan kauempana mutkassa. Kundit pysäyttivät rekan ja hinausköydellä saatin meidänkin menopelimme mudasta ylös. Matka jatkui vielä tunnin verran kunnes saavuimme Gwahan. Kundit tiputtivat minut taas kerran kylän ainoan gestarin eteen, kiitin sydämmellisesti ja teimme erkanivat eri suuntiin. Elettiin jo aamuyötä ja gestarin ovet olivat kiinni. Menin koputtelemaan ja jouduinkin jonkun aikaa kolkuttelemaan, ennen kuin ovelle tuli uninen mies joka ilahtui nähdessään ensimmäisen asiakkaansa pitkään aikaan. Nukuin ansaitut ja pitkät yöunet ja seuraavana ilta päivänä laskeskelin kayatejani ja totesin niiden olevan erittäin kortilla, juuri sen verran että saisin gestarin maksettua parilta yöltä ja pystyisin ostamaan bussilipun takaisin Rangooniin. Gestarin pitäjä kehotti minua menemään käymään rannalla ja otin neuvosta vaarin. Ranta oli vartin kävelymatkan päässä ja sinne johti polku "lentokentän" läpi. Tämä lentokenttä oli päälystämätön vihreä aukea jossa oli pari helikopterin laskeutumis alustaa joiden ympärillä laidunsivat, mitkäs muut kuin lehmät. Oli luultavasti ollut sotilas käytössä jossain vaiheessa, mutta sitten jäänyt autioksi ja luonnon armoille. Rantaviivan mukaisesti meni kylä joka koostui pienistä bambumajoista joissa ihmiset asustelivat vailla sähköä ja juoksevaa vettä, kuitenkin suht onnellisen näköisesti koska luultavasti eivät paljoa paremmasta tienneet, ja asuivathan he yhdellä maailman kauneimmista rannoista. Ranta oli uskomattoman kaunis. Ei turistin turistia, ei hotelleja, ei resortteja, va koskematonta Bengalin lahden rantaviivaa niin kauas kuin silmä vain kantoi. Kauan oli pitänyt matkustaa että olin löytänyt tämän. Kävelin ja istuskelin rannalla ihaillen kimaltavaa merta ja odotellen auringonlaskua. Rannalla leikki lasia, jotka minut huomatessaan tulivat intoa ja uteliaisuutta täynnä luokseni. Pitkän tuokion kävimme keskustelua jossa kumpikaan osapuoli ei ymmärtänyt kuin omat sanansa mutta silti juttua tuntui riittävän. Kamera oli jälleen kerran hyvin suosittu ja otinkin pitkän kuvasarjan penskoista sillä nämä rakastivat yli kaiken nähdä itsensä kameran ruudulta kuvan oton jälkeen, varsinkin eräs pikku mies joka oli porukan rasavilli ja linssilude, kung fu, ynnä muine poseerauksineen. Täällä myös näkyi länsimaalaisille vieras konsepti, sisarukset pitävät huolta nuoremmistaan, ja tällä tarkoitan kuusi vuotiasta kantamassa sylivauvaa. Myötätuntoa herätti etenkin puna paitainen pieni poika, joka oli selvästi aliravittu, ja laiha kuin luuviulu. Tästä kaikesta huolimatta kaikista heista paistoi halu ja aikomus elää hyvä elämä ja pitää lähimmäisistään huolta. Tämä sukupolvi on uuden ja muuttuvan Burman tulevaisuus ja vanhemmat saavat olla heistä ylpeitä. Kun aurinko alkoi laskea, rupesivat vanhemmat huutelemaan pienokaisiaan yöpuulle ja jäin yksin istumaan rannalle. Katsoessani auringon pikkuhiljaa laskevan taivaan rannan taakse ja sen vielä viimeisillä valon säteillä hyväilevän intian valtameren pintaa ajattelin, tänne on hieno päättää tämä matka. Seuraavana päivänä onneni kääntyi kuljetus järjestelyiden suhteen, gestarin eteen ajoi mini van josta tuli ulos kaksi keski ikäistä naista ja miestä, kaikki burmalaisia, mutta puhuivat poikkeuksellisen hyvää englantia muihin verrattuna. minut nähdessään tarjosivat kyytiä maksutta Rangooniin sillä oli kuulemma autossa vielä hyvin tilaa ja juttuseurasta puute. Ei olisi parempaan saumaan voinut meikäläiselle sattua kun rahatkin oli ihan lopussa. Matka taittui vuoriston halkovia serpenttiini teitä pitkin välillä pysähdellessä ottamaan kuvia. Rakhai state on jylhä ja kaunis, silti kuitenkin hyvin vähän vierailtu ulkomaalaisten toimesta ja vielä kovasti kehityksen alla. Saavuimme yömyöhään Rangooniin ja jälleen kerran huomasi että oli tullut pääkaupunkiin kun majatalot olivat täynnä, yhtä rämäistä lukuun ottamatta. Viimeinen päivä Rangoonissa ja burmassa meni kierrellessä kaupungin pieniä ja ahtaita marketti kujia, haalien matkamuistoja. Yöllä en saanut nukuttua, ja kävin päässäni haikein mielin kaikkea koettua ja nähtyä. Aamuyöllä lähdin majatalosta, kaikkien vielä nukkuessa. Nukkuvan Rangoonin tuhjillä kaduilla ei ollut liikennettä. Silmiini osui vähän matkan päässä ainoana autona koko tiellä parkissa oleva taksi, jonka kuljettaja luki sanomalehteä niin että en nähnyt tämän kasvoja. avasin oven ja menin sisään takapenkille. Kuski laski sanomalehden ja kysyi; to the airport? Huomasin yllätyksekseni että tämä oli sama herrasmies joka oli minut ensimmäisenä päivänä kuskannut lentokentältä kaupunkiin, vähintäänkin maaginen yhteensattuma. Ympyrä oli sulkeutunut. Keskustelustamme taksi matkalla jäi mieleen muutama viimeinen lause.
- Now you have seen many places, and met many people...
- Indeed i have.
- Has Burma been good to you?
- You have no idea..
-Looking forward to see you again.
-Likewise



























Kingswe







2007 vuoden cyklonin tuhomaia bungaloweja





















Koskematonta rantaa silmänkantamattomiin, eikä turistin turistia.








eräjorma





















maanvyöry


jonkun talo on ihan kivalla paikalla









kun tulee ilta, alkaa kaduilla turnaukset







britit joskus käyneet kääntymässä...







bangkokista

0 kommenttia: