Kalawista Inleen apostolin kyydillä

Oli aika jättää Mandalay selän taakse ja ja tkaa kohti Inle järveä. Matkasin bussilla yön yli Mandalaysta Kalawin pieneen vuoristo kaupunkiin. Saavuin paikalle taas kerran joskus neljän aikaan aamulla. Bussi jätti minut hotellin eteen jossa oli jo valot pimeinä henkilökunnan nukkuessa patjoilla aulan lattialla. Koputin oveen ja hetken päästä sen avasi uninen nuori kundi. Kun kysyin paljonko velottavat singe roomista, sanoi kaveri huonolla englannilla että, fifty. Vedin ukandan ja sanoin että kiitos mutta minulla ei valitettavasti ole varaa. Kun lähdin kävelemään, kaveri tokaisi perään että, ten is ok. Luonnollisesti heppu oli aikaisemmin tarkoittanut 15 eikä 50$ mutta sain nyt sitten tinkaistua vahingossa suht fansyn hotellin hinnasta viisi taalaa pois, jälleen kerran; off season rocks! Kalaw sijaitsee korkealla meren pinnasta, joten ilmasto täällä on myös huomattavasti alavilla mailla olevia paikkoja viileämpi. Jopa niin paljon viileämpi että yksikää gestari tai hotelli ei tarjoa täällä ilmastoituja huoneita, sillä ilmastointi tässä ilmastossa on tarpeeton. Seuraavana iltapäivänä tsekkasin itseni ulos hotellista ja menin syömään viereiseen pikku raflaan, jonka jälkeen oli tarkoitus ottaa bussi Inle lakelle. Syödessäni seuraan liittyi cowboy hattu päinen paikallinen, joka oli kännissä jo valmiiksi. Heppu yritti mainostaa meikäläiselle parin päivän vaellusta Kalawista Inleen. Idea kiinnosti, mutta en pitänyt miestä luotettavana, sillä kaveri aloitti korkealta ja laski hintaa pikkuisen. Tämä ei ole burmassa yleistä, sillä täällä ihmiset eivät lähtökohtaisesti kuseta sinua missään asiassa, eikä tinkiminen yleensä ole tarpeen, sillä ihmiset ilmoittavat heti oikean hinnan ja siitä ei mennä ylös eikä alas, vain joko otetaan, tai jätetään. Hetken päästä raflaan eksyi nuori ranskalainen kundi, joka liittyi seuraani. Hepun nimi oli Antoine, mutta sanoi ihmisten yleensä kutsuvan Anthonyksi. Anthony halusi samalle patikka retkelle, mutta ei viitsinyt yksin maksaa kuuttakymmentä taalaa siitä lystistä. Cowboy hattuinen juopo innostui tästä ja raahasi meidät toimistolleen vastakkaiselle puolelle tietä ja rupesi esittelemään reitti suunitelmaa. hinta kuitenkin pomppi koko ajan ylös ja alas, sitä mukaa kun heppu oli kännipäissään unohtanut edellisen tarjouksensa. Tiesin että jos lähtisin tälle retkelle, se ei tämän cowboy hattuisen mukana olisi, teintämän myös selväksi hieman hömelölle ranskikselle. Menimme takaisin hotellille jossa tsekkasin itseni uudestaan sisään suunnitelmien taas muututtua lennossa. Henkilökunta tiesi toisen oppaan, jota sanoivat selväksi ja mukavaksi. Soittivat puhelun, ja hetken päästä ovesta asteli sisää lippalakki päinen vanha mies joka esitteli itsensä Charlieksi. Charlie kertoi ottavansa kahden oäivän reissusta 60 dollaria mikä jakautuisi osanottajien lukumäärän mukaan. Reilu diili, ei tinkimistä, ei ongelmia ja heppu oli todella mukava ja kiltti. Näin asiat oikeasti burmassa menevät, ja kuten vanha sanonta menee; älä ikinä luota mieheen jolla on päässään cowboy hattu.Pian Charlien lähdettyä hotelliin sisään asteli austraalialainen Steward, joka kysyi olemmeko me se suomalainen ja ranskis jotka ovat lähdössä patikoimaan Inle järvelle. Steward pyysi josko voisi lähteä mukaan, kaveri vaikutti mukavalta ja suostuimme. Tietysti oli kaikkien kannalta parempi saada pulkkaan yksi maksaja lisää. Kun homma oli sovittu, Steward sanoi lähtevänsä varmistamaan asia cowboy hattuiselta densolta. Tuli kiire selittää että emme ole menossa sen trokarin kanssa mihinkään ja soitimme Charlien uudestaan paikalle selittämään homman kulun. kävimme kolmistaan illalla vielä syömässä ja ottamassa muutaman oluen, jotta tutustuimme toisiimme hieman paremmin. Sitten hotelliin ja pehkuihin. Kirjoittelin melkeen koko yön ja en saanut nukuttua kuin kolmisen tuntia ennen kuin puhelimen herätys jo alkoi piristä hermoja riipivällä tavalla korvan vieressä, pakottaen vielä puoliksi horroksessa olevan sammakko miehen sängystä ylös.Sen hetkisen aivotoiminnan rajoitteisuuden kannalta oli hyvä että ei tarvinnut valita kahden hanan väliltä saadakseen kylmää vettä, senkun vain käänsi sitä yhtä ainoata ja sai kyllä mitä tilasi.. Pakkasin repun ja köpöttelin yläkertaan syömään ensimmäisen burmassa maistamani hotelli aamiaise, joka koostui paistetusta riisistä joka oli tehty kaikesta mitä edellispäivänä oli jäänyt syömättä(ihan oikeasti) ja paistetusta, mutta silti raa'asta kanan munasta. Mietin mielessäni että en luultavasti ole menettänyt mitään kun olen aina aikaisemmin nukkunut aamiaisen ohi.. Hetken alhaalla istuttuani, Steward paineli sisään, reppu selässä ja pieni ukulele kainalossa. Ei mennyt kauaa ja häntä seurasi Charlie. Kaikki oli varmista, ranskista vaille. Sain tehtäväkseni mennä herättämään Anthonyn. Kun koputun oveen ranskis avasi sen huonovointisen näköisenä, ja kertoi oksennelleen pitkin yötä, saanut ilmeisesti ruoka myrkytyksen tai jotain. Tiesin syöneeni samaa tavaraa edellis iltana kuin hänkin, mutta en ollut huolissani sillä oireet olisivat tulleet jo, jos olisivat tullaksee. Toisaalta, vatsani on osoittautunut matkan varrella erittäin tehokkaaksi jätteen käsittely asemaksi, johon laskeutuessaan pahamaineisimmatkin bakteerit toteavat että, voi vittu! Ranskis sanoi epäilevänsä voivansa lähteä kahden päivän kävelyreissulle siinä kunnossa, mutta lupasi tulla kohta aulaan selvittämään tilanteen. Odottelimme puolisen tuntia, ja Anthony köpötteli ylös. Kaikkien yllätykseksi ilmoitti kaikesta huolimatta lähtevänsä mukaan. Sanoi kuitenkin lähettävänsä ison rinkkansa vointinsa takia mopokyydillä edeltä Inleen. Huokasin helpotuksesta, sillä olimme edellis päivänä puhuneet painavan repun mukaan ottamisesta jota ranskis olisi halunnut haasteen takia kokeilla. Muuten ihan jee, mutta herralla ei ollut repun kantamisesta muuta kokemusta kuin lentokentältä taxiin, ja kundin fysiikka muistutti erehdyttävästi tuulessa huojuvaa kukkakeppiä. Hyppäsimme autoon joka vei meidät muutaman kilometrin matkan kaupungin ulkopuolelle pieneen kylään, josta vaellus alkoi. Tämä, kuten kaikki muutkin kylät eli täysin sillä mitä pellosta revittiin ylös, ja sai rahansa tarvikkeisiin ynnä muuhun, niitä myymällä torilla aina viiden päivän sykleissä. Mikään viidakko trekkaus tämä ei missään nimessä ollut, enkä sitä tällä lähtenyt hakemaankaa. Reitti kulki pääasiassa peltojen ja kukkuloiden yli, mutkitellen välillä kalkkikivi vuorten välissä. Ensimmäiset tunnit menivät lähinnä kävellessä peltojen halki ja ihmetellessä maisemaa joka muistutti hyvin paljon etelä ranskasta nähneitäni postikortti kuvia, joissa peltoa on silmän kantamattomiin ja siellä sun täällä kasvaa kuin koristeeksi jätettyjä puita. Omituisuudestaan huolimatta kieltämättä kaunista. Pidimme ensimmäisen rättitauon kiivettyämme kukkulan päälle, jossa sijaitsi pieni luostari joka oli koti kouralliselle munkkeja. Joimme teetä Charlien kertoessa alueesta ja sen asukkaista. Charlie on itse muslimi, mutta sanoi pitävänsä tosi paljon luostarin rauhallisuudesta. Charlie oli puoliksi pakistanilainen, syntynyt ja elänyt kuitenkin koko elämänsä burmassa. Isänsä oli ollut pakistanilainen, ammatiltaan räätäli joka teki työkseen brittiarmeijalle uniformuja, niiden ollessa burmassa toisen maailman sodan aikoihin. Tätä samaa ammattia Charlie myös itse harjoitti päätoimisesti. Kysyin Charlielta kuinka paljon asiakkaita hänellä on jos hän kerta tekee kahta työtä. Mies totesi meidän olevan hänen ensimmäiset asiakkaansa neljään kuukauteen. Charlie kertoi tehneensä hommä vuodesta 96 saakka, ja sanoi että juurikin sen epävakauden takia pelkästään oppaan hommalla ei elä, vaikka kuulemma paljon työstä nauttiikin. jatkoimme taas pari tuntia matkaa, kunnes saavuimme pieneen kylään, jossa lapset olivat koulusta juuri sillä hetkellä lounas tauolla. Charlie kuitenkin halusi esitellä meidät kahdelle koulun parikymppiselle nais opettajalle. Steward oli erityisen kiinnostunut ammattinsa puolesta koulusta ja koulutus järjestelmästä. Steward oli äidinkielen opettaja ausraalialaisessa lukiossa. Lapset käyvät koulua täällä viidestä kymmeneen ikävuoteen saakka, jonka jälkeen suurin osa lopettaa ja menee perheidensä kanssa pelloille töihin, sillä perheillä ei ole rahaa lähettää lapsiaan isoihin kaupunkeihin kalliisiin yksityiskouluihin jatkamaan opiskelua. Valitettavasti myös koulutuksen taso burmassa painii samassa sarjassa afrikan kaltaisten kehitysmaiden kanssa. Toinen opettajista kysyi omalla kielellään kysymyksen Stewardilta ja Charlie tulkkasi sen kiusaantuneena ja lisäsi että ei olisi pakko vasta. Kysymys oli, paljonko opettaja tienaa austraaliassa. Stewardin vastatessa noin 5-7 tuhatta austraalian dollaria kuukaudessa, levisivät tyttöjen silmät teevatien kokoisiksi. Yritimme tietysti selittää että austraaliassa kaikki on myös moninkertaisesti kalliimpaa kuin burmassa, mutta tytöt eivät luultavasti pystyneet tätä täysin kasittämään. Matka jatkui taas hetken aikaa, kunnes saavuimme, ylläty yllätys taas pieneen kylään. Tällä kertaa pysähdyimme syömään lounaan. Menimme yhteen kylän vanhoista taloista, joiden omistajien kanssa Charliella oli diili aterioinnista. Aussi ja ranskis rojahtivat lattialle pitkäkseen ja ranskis varsinkin vaikutti puolikuolleelta. Stewadrin ja Anthonyn nukkuessa juttelin charlien ja tulkkauksen kautta myös talon asukkaiden kanssa. Talo oli tosi vanha ja sen seinät ja katto noen mustaamat. Charlie kertoi että talossa ei siitä syystä ole savupiippua, koska paikalliset uskovat savun ajavan pahat henget pois talosta. Stwardin ja Anthonyn saatua kerättyä voimiansa hetken aikaa, lähdimme sulattelemaan nuudelisoppaa päivän viimeiselle kävelyosuudelle. Kyhmyniskaisten lehmien laiduntaessa pelloilla ja lasten vilkuttaen meille niiden selässä ratsastaen, kävelimmele halki peltojen, laaksojen ja tasankojen. Saavuimme viiden aikaan iltapäivällä kylään jossa viettäisimme yön. Charlie oli käynyt kaupungissa hakemassa torilta raaka-aineet jotka hän oli kantanut mukanaan. Näistä pari kyläläistä naista loihtivatkin meille loisto illallisen. Keskustelu ajautui illan mittaan myös burman politiikkaan ja sen paska sotilas hallintoon. Charlie kyseli meiltä burman tilanteesta,ja kerroimme viimeiset tietomme poliittisista tilanteen muutoksista. Charlie kyseli meiltä sen takia, koska hänen mukaan burmassa pyörivät reissaajat tietävät yleensä tilanteesta paljon enemmän kuin paikallinen väestö, tästä kiitos sitilasjuntan kattavalle mediasensuurille. Charlie kertoi kuuntelevansa bbc;tä ja cbn;nää fm radiostaan usein, siinä toivossa että burmasta tulisi jotain uutisia. Hän kertoi myös muiden tekevän tätä ja että kotimaisten valtion omistamien uutislähetyksien katsojajalukujen olevan aivan naurettavan pienet, koska sieltä ei tule kuin valheita ja valtiomyönteistä propaganda paskaa. Charlie kertoi että Kalawin kaupungin lautakunta oli pari vuotta sitten kutsunut kaikki oppaat ja turistien kanssa työnsä puolesta tekemisissä olevat koolle, ja saarnannut isoon ääneen kuinka ulkomalaisille ei missään nimessä puhua mitään maan poliittisesta tilanteesta, tai joutuisi linnaan. Charlie sanoi tuolloin mieleensä tulleen vitsin jonka olisi halunnut kertoa noille valtion virkamiehille. Se meni jotakuinkin näin; Burmalainen mies matkusti viimeisillä masseillaan Thaimaahan, ja meni siellä hammaslääkärin vastaanotolle. Hammaslääkäri alkoi tivaamaan mieheltä miksi tämä ei mene burmassa hammaslääkäriin vaan on tullut thaimaahan saakka korjauttamaan leegonsa. Mies tähän; "koska kotimaassani en uskalla avata suutani". Tänä päivänä ihmiset uskaltavat jo suurimmassa osassa paikoista varovasti puhua näistä asioista, edelleen tosin hyvin varovasti ja hieman arastellen. Asiat muutuvat hurjaa vauhtia ja ihmiset ovat sydämmet täynnä toivoa. Nukuimme pienen "kaupan" yläkerrassa olevassa huoneessa. Kauppaa piti kaksi kylän koulun opettajaa ja näiden perheet. Istuimme Stewardin ja charlien kanssa kaupalla illa meidän siemaillessa olutta ja Charlie teetä. Tämä kiska oli muutaman kymmenen asukkaan kylän ainoa menomesta, tai baariin verrattava laitos. Sisään asteli muutaman paikallisen miehen porukka. Charlie kertoi kylässä aikaisemmin samana päivänä olleen hautajaiset ja miesten tulleen sen takia. Paikalliset ruumiin valvojaiset olivat lähestulkoon identtiset kotosuomalaisen tavan kanssa. Sisään tullessaan herrat tilasivat pöytään pari pulloa paikallista koskenkorvaa ja sitä juodessaan juttelivat rauhallisella äänellä nyökkäillen toisilleen, välillä jonkun päästäen hillityn naurahduksen. Seuraavana aamuna oli jälleen aikainen herätys. Lähtiessämme keräsimme pienen kolehdin jonka lahjoitimme koululle, lasten kynien ja koulukirjojen ostamista varten. Muutaman tunnin päästä vastaan tuli taas pieni kylä. Tällä kertaa lapset olivat tunnilla ja pääsimme seuraamaan heidän koulun käyntiään vierestä. Samassa tilassa oli opiskelemassa neljä luokkaa saman aikaisesti ja mölym määrä oli tästä johtuen aikamoinen. Jos suomessa olisi luokassa tälläinen mökä, menisi opettajalla pari iltaa kirjoitellessa wilmaan kunka hirveita pieniä antikristuksia oppilaansa ovat(olen tuossa taannoin lukenut tästä "wilma pilasi elämäni" facebook yhteisöstä, jossa teinit julkaisevat opettajien heistä wilmaan kirjoittamia viestejä. Aivan mielettömän hupaisa ja lapsellinen kapina tiukka nutturaisia opettajia vastaan joka on toteutettu varsin innovatiivisesti ja on saanut paljon huomiota myös mediassa) Kaikesta mölystä huolimatta kaikkien lasten vihkot olivat täynnä tekstiä kaikkia näytti kuitenkin kiinnostavan oppiminen, lapsilla vain oli samalla tosi hauskaa. Matkalla kylän läpi eteenpäin, näimme kun paikalliset nuijivat ruutia hienojakoiseksi puisilla pölkyillä. Oli kuulemma tulossa vuoden yksi kohokohdista kyläläisille, isot juhlat joissa lähialueen kylät kilpailisivat kenen värkkäämä ilotulite on se isoin ja hienoin. Parhaalle paukuttajalle oli kuulemma luvassa sadan dollarin pääpalkinto jonka kylät ovat keränneet yhdessä kasaan. Parisen kilometria kylästä eteen päin talkoot olivat kovaa vauhtia käynnissä kun paikalliset raivasivat vuoren loivaa rinnettä kasvillisuudesta ja hommaa nopeuttaakseen sytyttelivät eri suuruisia maastopaloja pitkin mestoja. Olivat rakennelleet banbusta erilaisia laukaisu alustoja raketeille. Charlien sanoi että kunhan saavat alueen raivattua(tai koko saatanan provinssin poltettua) pystyttävät bisseteltat ja kaiken maailman muut kojut jotta ilakointi voisi alkaa. Charlie luonnehti tapahtumaa; "they work in the sun, in the rain and in the mud, and then they come and spend it here" Laskeutuessamme alas harjannetta, näkyi vuorijonon välissä sola, josta saattoi erottaa kaukaa vettä. Edessä häämötti Inle lake. viimeiset tunnit kävelyä ja olimme perillä kylässä josta veneet lähtivät järven eteläpuolella olevaan kylään. Charlie oli erinomainen opas joka tiesi vastauksen jokaiseen esitettyyn kysymykseen, hän oli myös ikäänkuin porukan isähahmo. Vaelluksena tämä ei mikään ihmeellinen sinänsä ollut, mutta näkökulmana burman kulttuuriin ja ihmisiin jotka asuvat autoteiden ulottumattomissa burman vuoristossa, vertaansa vailla. Enkä tästä mitään viidakko vaellusta lähtenyt hakemaankaan, sitä tuli borneossa tehtyä ihan riittävästi. Söimme lounaan venettä odotellessa ja kun lähdimme, tiemme erkanivat charlien kanssa. Puolentoista tunnin vene matka järven toiseen päähän oli erittäin vaikuttava. Paikalliset kalastajat soutavat venetä täällä aivan erityisellä tavalla, nimittäin jalalla. Kalastaja seisoo toinen jalka kanootissa ja toinen kiedottuna airoon, jolla hän tekee käärmemäistä liikettä vedessä liikuttaen venettä. Tätä soututekniikkaa tiettävästi ei harjoiteta muualla maailmassa. Saavuimme järven pohjois puolelle ja lähdimme etsimään gestaria. tuli nopeasti selväksi, että inle lake on burman suosituin turistikohde. Kolme gestaria oli täyteen buukattu ja kun löysimme paikan missä oli tilaa, päätimme jakaa yhden huoneen kolmeen pekkaan, pitääksemme budjettimme aisoissa, sillä kun täällä näitä turisteja riitti, niin myös hinnat olivat korkealla. Ja nyt on siis sadekausi pahimmillaan... Asetuimme taloksi ja tökkäsin kannettavan kovalevyni gestarin aulan tietokoneesee. Tietokoneen virustorjunta rupesi huutamaan että kovo on täynnä viiruksia, ja rupesi omatoimisesti poistamaan sieltä kaiken tartunnan saaneen, nämä siis kansiot joissa olivat kaikki kuvat reissulta ja viimeisen puolen vuoden ajalta. Samalla kun näin kansio kerrallaan kuivieni katoavan, näin silmissäni tämän pienen kyläpahasen roihuavan liekeissa ja kuulin korvissani ihmisten kuolin huudot kun olin päästänyt silmittömän vihani ulos vapaaksi. Nyt oli kuitenkin niin paljosta kyse että rupesin heti selvittämään miten saisin palautettua poistetut tiedostot takaisin. Kun googlettelin tästä kyseisestä viruksesta juttua, löysin helpotuksekseni ohjeet sen manuaaliseen poistoon ja tiedostojen palauttamiseen. Kaikki piti tehdä komentoriviltä käsin, ja selvisi että virus torjunta ei ollut poistanut kuviani, vaan viruksen luomat exe tiedostot joihin se oli kopioinut meikäläisen kansioiden nimet ja piilottanut alkuperäiset tiedostot näkymättömiksi. Sain kaiken palautettua ja hurrasin ääneen. Onneksi en mennyt ja forkannut kovalevyä poistaakseni virusta. En ole koskaan ollut hyvä tietokoneiden kanssa, mutta kun näin paljon oli pelissä tuli meikäläisestä hetkessä bittimaailman ainstain. Vietin Inlessä kolme päivää, ja se oli tarpeeksi. Ihan kiva paikka, mutta en halua edes kuvitella kuinka kauhea vang vieng siitä parissa kolmessa vuodessa tulee. Mesta oli jo nyt täynnä "olen niin locali" bäckpäkkereitä jotka polkivat vuokrafillareita ostamansa longyi ja banbuhattu päässä, heidän mielestään varmasti oli todella hienoa ja ikimuistoista poseerata ja pukeutua burmalaisiin vaatteisiin, mutta minulle näky aiheutti vain suurta myötähäpeää.

Charlie