In the jungle, the mighty jungle...

Seuraavan päivän suunitelma oli lähteä patikoimaan viidakkoon Loksadon alueelle, noin viiden tunnin ajomatkan päähän banjarmasinista ja viettää siellä kaksi päivää ja yksi yö. olimme edellispäivänä käyneet jo pummaamassa Amungin kaverin Bown mukaan koska tällä oli maasturi. 5h skooterin tarakalla ei varsinkaan vielä repun kanssa olisi ollut hirveän kivaa. Mukaan lähti meikäläisen lisäksi Amung, Bow ja Jackie. lähdimme matkaan pikkuisella jeppimallisella suzuki katanalla jonka habitus sopi tunnelmaan kuin kirsikka kakun päälle, vihdoinkin pääsen oikeasti kunnolla viidakkoon ensimmäistä kertaa :D Perille päästyämme aloitimme kävelemisen Dayak kylästä joita tuli muutama matkan varrella vastaa. Dayakit ovat niitä maailman kuuluja pääkallon metsäjiä joista indiana jones tyylisissä leffoissa kerrotaan tarinoita. Kävelyä viidakossa oli luvassa noin viisitoista kilometriä per suunta joka ei sinänsä kuulostanut paljolta mutta huomasin todella nopeasti että viidakossa jossa maaston äkilliset korkeus muutokset ja päikoittain haasteellinen kasvillisuus(lämpötiloista puhumattakaan..) tekee etenemisestä tasoltaan aivan toisenlaista kun olen esimerkiksi lapissa vaeltaessani tottunut kokemaan, jokainen kilsa tuntuu suomen maastoon verrattuna kahdelta. Kymmenisen kilometria joen vartta käveltyämme tulimme toiseen Dayakien kylään. Oikeen mukavia ja hymyilevää sakkia. Ihmisten päät vaan kääntyi melkeen 180° kun kaikki seurasivat katseellaan meikäläistä, valkoista miestä eivät ole kovin montaa kertaa nähneet sillä näille seuduille ei kovin moni länsimaalainen turistilänsimaalainen kundien kertoman mukaan eksy. Jokaisella pienelläkin kylällä on oma päälikkönsä. Päällikkö on enemmänkin kylän vanhin kuin hallitsija, mutta viimekädessä tekee kylää koskevat tärkeät päätökset. Kylän päälikkö ei ollut paikalla juuri silloin kun me kylästä läpi kuljimme vaan oli ihmisten mukaan pistämässä bambua nippuun jossain päin skuttaa mutta tulisi ennen pimeän tuloa takaisin. Päätimme kävellä jäljellä olevat viitisen kilometria ripeästi joen ylä juoksulle jossa sijaitsi aivan hemmetin hieno vajaa parikymmentämetrinen vesiputous jonka holleille oli tarkoitus jäädä yöksi, tervetuloa paratiisiin! Minä ja Among menimme kylään takaisin kysymään kylän päälliköltä lupaa yöpymiseen heidän maillaan.päälliköltä. Amung sanoi tämän olevan todella tärkeää sillä Dayakit omaavat yliluonnollisia voimia(esim teleportaatio) joita emme haluaisi heidän käyttävän vastaamme jos olisimme luvatta heidän maillaan. Tämä vahvistaa todeksi lukemani tiedon siitä että usko Dayakien magiaan elää yhä vahvana saaren muslimi yhteisön keskuudessa. Palasimme takaisin vesiputoukselle ja viritimme leirin pystyyn, kundien varustelutaso leiriytymisen suhteen oli nolla joten lainasin heille huovan jonka päällä nukkua ja virittelin heille sadeviitastani ja hyttysverkota yösijan. Itselleni pistin riippumaton roikkumaan ja sade suojan päälle hyttysverkkoa en tarvinnut koska vesiputouksesta tuleva jatkuva tuulen vire karkotti hyttyset käytännössä kokonaan, joka täällä yhdessä saaren punaisimmista malaria-alueista oli aika passeli homma. Pimeän tultua pistimme notskin pystyyn ja kokkailime pussinuudeleita ja keitimme teetä. Kun pimeä laskeutui alkoi tuhansien ja tuhansien tulikärpästen tanssi, joka oli kuin kipinä meri sysimustassa pimeydessä. En ollutkoskaan nähnyt tulikärpäsiä livenä, ainoa bioluminenssi jota olen päässyt tätä aikaisemmin todistamaan on ollut kiiltomato suomessa joka ei ollut mitään tähän luonnon omaan valoshowhun verrattuna.. Yritin ottaa paljon kuvia mutta kameran suorituskyky vaan ei riittänyt näin pimeässä. Edes pisimmalla valotus ajalla ei oikeen tullut hyviä koska, toisin kun olin kuvitellut tulikärpäset eivät tuota jatkuvaa valoa vaan vilkkuvat ja näyttävät vihrtäviltä nuotion kipinöiltä jotka sammuessaan katoavat yöhön. Ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista elämässä tähän saakka.

Seuraavana päivänä sama kävelyreissu takaisin luottoajokkimme katanan luo ja takaisin Banjarmasinia kohti. Käytiin Bown luona peseytymässä ja sitten olikin jo meikäläisen aika lähteä. Kundit heitti meikäläisen bussiasemalle josta jatkan Balikpapaniin. Iso käsi hepuille että ottivat mut porukkaansa kuin yhden omistaan ja ilman mitään ennakkoluuloja.

 Uskollinen ajokkimme, katana

Bow jamittelemassa

 dayakien hautausmaa, keskellä skuttaa

 Koiria oli kylissä paljon, koska dayakit ovat pääasiallisesti kristittyjä

 Among, Jackie ja Bow

 Kumipuun mahlaa

 Meikäläisen leiri vesiputouksella

 matkan varrella tuli vastaan tämmoinen autio pieni metrsästysmaja

Tämmosia tuli valitettavasti kaikista tuli kärpäskuvista :(

 Dayakien koteja kylässä

Lisää uusia ystäviä ja kulutettuja kaloreja

14 tunnin jälkeen saavuin Banjarmasiniin. Vastassa minua oli amung hintelä 28v rokkari. Vaikka ei kumpikaan tiedetty miltä toinen näyttää, oli meikäläinen ainoana ei aasialaisena koko kaupungista helppo spotata. Hyppäsin esiteltyäni itteni Amungin skootterin kyytiin ja ajoimme hänen kotiinsajossa asui hänen lisäkseen isä, äiti ja pikkusisko. Olin niin väsyneen näköinen jo päällekkin päin huonosti nukutun bussimatkan jäljiltä että Amung ehdotti että ottaisin ensin lukua ja sitten mentäisiin illalla pyörimään kaupungille. Kun heräsin, oli huone täynnä vieraita naamoja. Herran kaverit oli tullu mestoille hengailemaan sillä aikaa kun meikäläinen oli unten mailla. Illalla pyörittiin kaupungilla ja käytiin ottamassa muutama peli ysipalloa. Reissun aikana tähän asti on tullu pelattua paljon enemmän bilistä kuin suomessa ja tällä hhetkellä alkaa olemaan jo ihan ookoo tikissä. Ja nyt vähän pörhistelen rintahöyheniä, yksi toisensa jälkeen joutuivat Amungin kaverit kokemaan karvaan tappion lippispäistä suomalaista vastaan. Asiaan voi tietty vaikuttaa myös se että kukaan porukasta ei oikeen osannut kunnolla pelata... Seuraavana päivänä lähdimme noin tunnin ajomatkan päähän Banjarmasinista sijaitseville vuorille. Kinttupolkuja ja metsäteitä vuorotellen ajaen saavuimme vuoren juurelle. Jätimme skootterit parkkiin ja lähdimme kiiepeämään. Kaksi pyylevämpää Amongin frendiä ja aika nopeasti taakse. Heppu hiihti kauheata vauhtia ylöspäin ja meinasin itsekkin hyytyä perässä. Mutta niihän siinä käy että, kun alussa hosuu niin lopussa väsyy. Nousu oli todella jyrkkää suurimman osan matkasta(45° ja välillä alle) Puolessa välissä Among oli aivan paskana ja sanoi että ei  enää voimat riitä nousta enempää, joten kiipesin huipulle loppujen lopuksi sitten yksin. Oli tosi rankaa varsinkin keskipäivän auringon paahtaessa kirkkaalta taivaalta vuorenrinteelle. Mutta kun huipulle pääsi, ei enää haitannut koska oli tasantarkkaan kiipeämisen arvoiset maisemat! Alas tullessa meinasin muutamat mallikkaat turvat heittääkkin kun jalat maitohapoilla yritin jyrkkää alamäkeä päästä hengissä alas. Alhaalla oli koko konkkaronkka, paitsi Amung jlka jäi hahoilemaan jonnekkin puskaan.. Alhaalla käytiin vielä pyörähtämässä pikku pikku vesiputouksella jonka jälkeen lähdettiin lepuuttamaan jalkoja ja samalla kattomaan leffaa Amungille. Amungin talo oli puoliksi joen päälä, ja kun kysyin pesutiloja sanoi Amung että joko perinteisesti kaivovettä kuupalla tai voisin käydä joessa pulahtamassa. Aluksi pulahtaminen kuullosti ihan hyvältä idikseltä, mutta kun tarkemmin katsoi jokea niin roskapusseja lillui ohitse ja ihmisten ulkohuussit oli rakennettu veden päälle siten että kaikki tavara tippuu jokeen. Kaivovesi oli siis pop.

 ryhmärämä

 auringonlasku paluumatkalla Banjar masiniin

siniin

Adul, Yada ja allekirjoittanut

 kiipeilyn jalkee teki pulahdus gutaa

vuoren huipulla

Sosiaalisuus on hyve

Saavuttuani takaisin Kumaihin piti minun nyt hoitaa itselleni ojek(skootteri taxi, normaaleja takseja täällä ei ole kuin isoimmissa kaupungeissa) kun ei ollut Ijacia kuskaamassa. ojekilla matka takaisin bankalan puniin taittuia parissakymmenessä minuutissa. Saavuttuani perille näin jotai odottamatonta, piikuinen ravintola jossa oli ilmainen wifi kyltti. Köpöttelin paikalle ja rupesin katsastamaan itselleni istumapaikkaa, kun eteeni ilmestyi pienikokoinen ja siro muslimi tyttö nimeltä Nina. Kyseli perus jutut, mistä olen, mistä tulen, mitä etsin ja mihin olen menossa. Näihin vastattuani pyysi Nina minua liittymään hänen ja poikaystävänsä seuraan heidän pöytäänsä. Poikaystävänsä ei juurikaan englantia taitanut mutta sen sijaan Nina bamlasi verrattain hyvin. Ennen kuin ehdin kysyä miksi näin on, kertoi nina työskentelevänsä Tanjung putingissa oppaana. Mietin taas saiturina mielessäni kuinka messevät summat gillaa olisin voinut säästää jos olisin tavannut tyttösen aikaisemmin.. Ninan kuullessa suunnitelmistani mennä seuraavaksi banjarmasiniin, hihkaisi hän onnessaan että opiskeli siellä ja että hänellä on paljon tuttuja kyseisessä kaupungissa. Vähän ajan jutustelun jälkeen hän soitti kaverilleen joka lupautui majoittamaan meikäläisen ja näyttämään paikkoja, hieno vomma :) Vaihdettiin numerot ja sovittiin että Nina heittää minut seuraavana päivänä bussiasemalle ja jeesaa hankkimaan lipun. Nina ja siippansa ilmoittivat lähtevänsä koteihinsa ja siippa vielä mitään kyselemättä maksoi meikäläisen hörsimän miehisen mansikkapirtelön. Seuraavana aamuna herään vanhasta tutusta raflan takahuoneesta kun puhelin soi, vastaan ja kuuluu epämääräistä indonesian kielistä naisen momotusta. Haloo? who is this? Oh sorry, Nina. naisen ääni vastaa. Puoli unessa tajuan, ei perkele se bussi! Nina kuitenkin rauhoitteli ja sanoi että käydään ensi  katsomassa millon seuraava lähtee. Tovin päästä hän ilmestyikin ravintolan eteen skootterilla ja lähdettiin katsastamaan bussia. Kello oli vähän yli kymmenen aamulla ja seuraava bussi lähtisi neljän aikaan iltapäivällä joten Halusi näyttää meikäläiselle paikkoja. Ihan hyvä sinänsä koska Ijac ja Giyanto oli minun tapaani saapuneet vasta Borneoon, eivätkä kumpikaan tunteneet juurikaan Bankalan punia. Ensimmäisenä mentiin käymään ninan himassa jossa sen äidillä meinas tulla silmät päästä ulos kun tulin ovesta sisään. Mutta sokista toivuttuaan oli oikein mukava ja vieraanvarainen. Mentiin pikku bambulautalla joen yli Bankalan puni kiinalaiselle alueelle, jossa tosin ei juurikaan enää kiinalaisia budjaile mutta perinteinen arkkitehtuuri on säilynyt taloissa jotka seisovat paalujen päällä ja alla on vetistä rämemaastoa ja talojen välillä loputon kävelusiltojen labyrintti. Käveltiin monta tuntia ympäri ämpäri aluetta, välillä pysähdellen moikkaamaan sukulaisia joita Ninalla tällä puolella jokea oli aika paljon. Pysähdyimme pitämään sadetta kuistin alle Ninan serkkujen talon eteen, oli kiva pitkästä aikaa jutella jonkun kanssa jolle ei tarvinnut puhua avainsanoilla saadakseen toisen tajuamaan ylipäätänsä edes aihepiirin josta puhut. Sillä aikaa olivat talossa sisällä laittaneet pöydän koreaksi kun kerrankin saatiin valkonaama käymään, ja vielä suomesta. Maistelin kaiken maailman sapuskoita joiden osan raaka-aineita en välttis halua edes tietää.. kerrankin oli onni että sapuska oli niin tulista että ei osannut sanoa mistä sen on valmistettu :) Tuli myös maisteltua iso kasa kaiken maailman hedelmiä joita en ollut ennen nähnyt. Ajan mennessä taas kerran siivillä huomasin että kellö lähenee uhkaavasti neljää ja meikäläisen bussin lähtöä. Nina ajoi skootterilla kaatosateessa niin kovaa kun pääsi takaisin raflalle hakemaan meikäläisen repun ja kun pääsin bussiin oli ensimmäiset viitisen tuntia suht vittumaiset ilmastoinnin huutaessa täysillä ja meikäläisen vaatteet läpimärkinä sateen jäljiltä.